Kirje ystävälle

Hei ystäväni,

Mitä sinulle kuuluu? Mitä sinulle siis ihan oikeasti kuuluu, en tarkoita nyt säätä tai muutakaan small talkiin kuuluvaa jutustelua vaan haluan tietää, miten oikeasti voit. Oletko saanut nukuttua? Nukutko yöllä kunnolla vai heräiletkö vähän väliä? Onko nukahtaminen helppoa? Entä onko aamulla levännyt olo ja heräätkö helposti? Uni on kaiken alku ja voimavara, siihen on kiinnitettävä huomiota. Jos et nukahda helposti ja heräilet öisin, et saa myöskään levättyä kunnolla. Sängystä ylös nuoseminen voi olla aamuisin suorastaan mahdotonta. Välttämättä ei edes väsytä, mutta silti ei haluaisi nousta ylös. Onko se sinulle tuttua?

Miten töissä menee? Vieläkö teet ylipitkiä päiviä hiki hatussa vai oletko jo oppinut jakamaan tehtäviäsi muillekin tai pyytämään apua? Saatko tehtyä työt ajallaan vai jäävätkö ne mieluummin roikkumaan? Tehtävien lykkääminen viime tippaan on toisinaan tehokas tapa saada työt tehtyä, mutta jos tämä alkaa olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus, niin tapaa on muutettava. Tuntuuko työ vielä mielekkäältä? Oletko katsellut uusia työpaikkoja tai miettinyt vaihtoehtoja? Sanotaanhan, että työpaikkaa pitäisi vaihtaa silloin tällöin, mutta aina vika ei olekaan itse työssä tai työpaikassa. Toisinaan syy saattaa löytyä jostain aivan muualta, mutta se vain heijastuu vahvasti työhön.

Vieläkö ahkera harrastaminen vie kaiken vapaa-aikasi? Harrastukset ovat kivoja ja piristävät mieltä, mutta silloin kun kaikki vapaa-aika alkaa menemään harrastusten parissa, eivätkä ne enää piristäkään entiseen tapaan, on aika harkita jostain luopumista. Ei kaikkea tarvitse lopullisesti lopettaa, mutta välillä pieni hengähdystauko on paikallaan. Maailma ei lopu eikä edes pysähdy siihen, jos pidät vuoden pari taukoa harrastuksista. Silloin tällöin pitää osata myös olla tekemättä mitään hyödyllistä ulkopuolisten nähden ja keskittyä vain itseensä.

Niin kaikkihan lähtee juuri sinusta itsestäsi. Jos sinä et voi hyvin, kukaan ympärilläsikään ei voi hyvin. Nyt on aika keskittyä vain sinuun. Pysähdy ja mieti, mitä todella haluat elämältä. Pidä taukoa harrastuksista, unohda "pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä" -asiat ja käytä voimasi ainoastaan työhön ja itseesi. Istu illalla sohvalle kirja kädessä ja ota rauhallisesti. Nyt on oikea hetki ottaa uusi suunta elämälle ja palauttaa oman elämäsi päähenkilö taas rooliinsa. Nauti hetkestä ystäväni, olet sen ansainnut.

Olet ajatuksissani usein, vaikken sitä aina muista sinulle kertoa. Olen myös paikalla, jos tarvitset kuuntelijaa tai vain seuraa viinilasin äärelle.



































Rakkaudella,
    Riikka

Kotikyläni, miten pidän sinut hengissä?

Unelma toimivasta kyläyhteisöstä. Onko se tosiaan pelkkää kaunista kuvitelmaa ja utopiaa vai voiko sellainen olla olemassa nykypäivänä? Toivon todellakin, että jossain on tällaisia vielä. Olen koko ikäni asunut erilaisissa kylissä. Alunperin ihan perinteisessä kyläyhteisössä vanhan maalaiskunnan alueella, välissä vähän muualla ja nyt uudenlaisemmassa kyläyhteisössä, joka on oikeasti taajama-alue, mutta mainostaa itseään kylänä ja haluaa kehittyä kylänä.

Mitä toimiva kyläyhteisö tarvitsee elääkseen? Ainakin aktiivisia toimijoita ja osallistujia ja passiivisia henkilöitä. Aktiiviset toimijat järjestävät tapahtumia ja tempauksia, mainostavat kylää tilaisuuden tullen kiinnostuneille, selvittävät mitä kyläläiset haluaisivat ja vievät kehitysideoita eteenpäin. Hieman passiivisemmat osallistujat sitten osallistuvat näihin tapahtumiin ja tuovat näin eloa kyläyhteisöön. Kylään kuuluvat yhtä tärkeänä osana myös ne, jotka eivät osallistu tapahtumiin, mutta asuvat silti alueella. Koko kylän lähtökohta on asukkaissa, joten siksi myös kaikista passiivisimmat asukkaat ovat tärkeitä. Tämä tuntuu usein unohtuvan.

Unelmatilanteessa yhteisöllä on jokin yhteinen viestintäkanava ja keino tavoittaa asukkaat. Nykyisin tämä voi olla vaikka Facebook. Facebook on loistava väline yhteisön yhdistämiseksi ja tiedonvälitykseen. Jos Facebook-ryhmä on aktiivinen, siellä käydään rakentavaa keskustelua ja kerrotaan tulevista tapahtumista, niin siitähän kylä saa loistavaa mainosta itselleen. Varsinkin siis jos ryhmä on julkinen. Jos itse muuttaisin uudelle paikkakunnalle tai itselleni hieman vieraampaan kylään, niin tottakai googlettaisin kylän ja tutkisin, mitä siitä sanotaan. Jos tässä kohtaa vastaan tulisi innostava ja elinvoimainen kyläyhteisön Facebook-ryhmä, niin se olisi taatusti vaikuttamassa muuttopäätökseen.

Mitenkäs sitten huonommassa tilanteessa? Silloin tämä mainoskanava toimii itseään vastaan ja karkottaa mahdollisesti kiinnostuneet asukkaat. Jos Facebook-ryhmä on täynnä valituksia ja vihaisia keskusteluita, ei se oikein toimi tarkoituksen mukaisesti.

Suurin osa ihmisistä asuu oletettavasti huomattavasti mieluummin ystävällismielisessä yhteisössä kuin jatkuvan valituksen keskellä. Tosin Suomihan on luvattu naapuririitojen maa, mutta en silti itse halua uskoa sen olevan ainoa tapa asua tulevaisuudessa. Miten siis vähentää riitaisuutta ja lisätä ystävällisyyttä? Nyt ollaan jo aika peruskysymyksen äärellä. Kyläyhteisöön (niin livekeskusteluissa kuin Face-ryhmissäkin) pätee myös ihan perussääntö: Älä valita turhasta ja anna mieluummin hyvää kuin huonoa palautetta.

Mistä kyläyhteisöissä valitetaan? Ainakin palveluiden puutteesta, mopoista, mopoautoista, nuorista ylipäätään, kissoista, koirankakoista ja kaikesta muusta erityisen tärkeästä. Faktahan on, että Suomessa on nyt ja tulevaisuudessakin (toivottavasti!) niin mopoja, mopoautoja, nuoria, kissoja vapaana kuljeskelemassa ja koirankakkoja teiden varsilla. Nuorisossa on aina niitä, (siis tulevaisuudessa, nyt ja silloin kultaisella 60-luvulla) jotka käyttäytyvät huonosti. Huonosti käyttäytyviä löytyy jokaisesta ikäryhmästä, mutta nuoret ovat ainoita, jotka tekevät sen näkyvästi julkisilla paikoilla. En väitä, että mopolla kaahaaminen tuplanopeudella olisi kenenkään edun mukaista tai mitenkään suotavaa, mutta ei sitä kitketä pois naapureille valittamalla. Vapaana kulkevat kissat (anteeksi nyt vain) kuuluvat mielestäni kyläyhteisöihin ja maaseudulle. Itse en näe ongelmaa kissojen kohdalla sen enempää kuin koirankakkojenkaan. Elämäni ei kaadu naapurin kissan hätistämiseen pihaltani tai koirankakan väistämiseen polulla. Päinvastoin niin nuoret, kissat kuin koiratkin kertovat, että täällä kylässä on elämää.

Mitä sitten kannattaisi tehdä? Tietysti kehua, kehua ja kehua! Aina löytyy kehuttavaa. Hyvät kävelyreitit tai mustikkapaikat, loistava lähikauppa, vieläkin voimissaan oleva koulu, aktiivinen kyläyhditys joka järjestää tapahtumia, bussiliikenne kaupunkiin ja mitä vielä. Jokaikisestä kylästä löytyy takuulla jotain kehuttavaa. Hyvien asioiden korostaminen luo positiivista mielikuvaa niin ulkopuolisille kuin itse asukkaillekin. Kuvitellaanpa tilanne, jossa kylätalossa on järjestetty vaikka korttien askartelu ilta. Paikalle on saapunut kolme osallistujaa kyläyhdistyksen aktiivien lisäksi. Jos tästä tapahtumasta jälkikäteen kerrotaan vaikka Face-ryhmässä tai ohimennen keskustellaan kaupalla käyden näin: "Tällaisenkin hienon tapahtuman jaksoivat järjestää eikä paikalle vaivautunut kuin kolme ihmistä. Jo on ihmeellistä kun kylässä on asukkaita 500 ja vain kolme muka ehti paikalle." Vaan entäpä jos jälkipuhe olisikin tällaista: "Olipa hieno kortti-ilta. Saatiin paikalle kolme ihan uuttakin innokasta kyläläistä, jotka piristivät meidän aktiivien iltaa. Ehdimme jopa perehtyä askartelun yksityiskohtiin tarkasti, kun saimme kunnolla vaihtaa ajatuksia kylätalon suuren pöydän ympärillä."




Kokeilenpa nyt itse kehua omaa asuinympäristöäni. Meillä on hienot lenkkimaastot, niitä löytyy niin kävelijöille, juoksijoille kuin pyöräilijöille tai rullaluistelijoillekin. Talvella lumitilanteesta riippuen on jopa hiihtolatu. Kyläläisten käytössä on urheilun puolesta myös vanha yleisurheilukenttä, talvella luistelukenttä, pururata, uusi frisbeegolfrata ja palloiluhalli (josta voi varata vuoroja ja jonne kyläyhdistyksellä on ollut vakiovuoro). Kylästä löytyy myös toimiva (joskin väliaikainen) alakoulu, aivan mahtavan palvelun apteekki, K-market, kolme päiväkotia, vanhusten rivitaloja, koira-aitaus, säännöllinen bussiliikenne keskustaan, Sininen koulu (jota voi vuokrata juhliin ja tilaisuuksiin) ja tietysti se toimiva kyläyhdistys, joka järjestää tapahtumia kyläläisten iloksi. Kaikki tämä luonnon lähellä ja kuitenkin vain 5 kilometrin päässä torista.

Mitä sitten kehittäisin? En siis valita, vaan haluaisin kehittää ja viedä näitä eteenpäin. Bussiliikenne voisi kulkea hieman useammin ja illalla vielä kuuden jälkeenkin. Kirjasto oli ihan huippuluokkaa ja olisi mahtavaa, jos kylään saataisiin kirjasto takaisin. Yhteinäiskoulu olisi myös todella hieno juttu. Nuorille paikka, jossa viettää aikaa. Esim. Sininen talo enemmän nuorten vapaaseen käyttöön Kuovin tapaan.

Kylästä valittaminen tekee hallaa ainoastaan kylässä asuville. Valittajien joukkoon ei kukaan halua muuttaa, joten talot tyhjenevät ja jäävät myymättä, koulut ja muut palvelut vähenevät ja lopulta kaikki lopetetaan kun kylässä ei asu enää ketään. Jos siis käyttäisimme kaiken valittamiseen kuluvan energian yhteisen asian hyväksi ja alkaisimme kukin puhua omasta kylästämme positiivisesti. Positiivinen kaiku kylästä on merkki myös kaupungin päättäjille. Aletaan siis yhdessä toimia kylien parhaaksi ja lopetetaan jatkuva valittaminen. Pidetään kyläyhdistykset hengissä ja hankitaan aktiiveihin mukaan nuorempiakin henkilöitä. Tämä onnistuu vain positiivisen asenteen kautta. Kylät ja kyläyhteisöt ansaitsevat oman kunniansa. Kiitos ja kumarrus.


Minua saa seurata myös somessa
Instagram täältä
Snapchat liedes.riikka

Hyvä, parempi, paras, MINÄ

Jotain hyvää masennuksen sairastamisesta? Parantuminen vaatii itsetutkiskelua. Enpä ole koskaan aiemmin miettinyt näin paljon ja syvällisesti, mitä haluan elämältä, missä mättää, missä olen hyvä tai mitä voisin tehdä paremmin. Yhden oleellisen asian olen nyt viimein ymmärtänyt. Mähän olen hyvä kaikessa mitä haluan tehdä.

Otetaanpa esimerkkejä:

 - Mä olen hyvä suunnittelemaan. Jos jotain pitää suunnitella, niin multa löytyy siihen ratkaisu excelissä alta aikayksikön. Jos asia vaan on mun mielestäni mielenkiintoinen.
 - Mä osaan kirjoittaa. Kirjoitankin ihan hiton hyvin omasta elämästäni, kukaan muu ei kykene siihen paremmin.
 - Mä osaan kutoa ja virkata. Jälkikin näyttää hyvälle, kunhan ei ole kirjoneuletta tai liian yksinkertaista. Ja kunhan työ on sopivan kokoinen, hermothan siinä menee jos jotain pirun villapaitaa yrittää neuloa. Tai jos neuloo tylsää sukkaa, niin onko se mikään ihme jos se jää parittomaksi. Kuka nyt tylsiä juttuja viitsisi kahta ainakaan tehdä.
 - Mä olen hyvä erottamaan faktat ja tunteet toisistaan. Miksi niitä edes pitäisi sotkea keskenään, täysin eri asioita kun ovat?
 - Mä oon myös pirun hyvä ajamaan autoa. Ainakin liikennesäännöt on hallussa ja liikenteessä törttöilee useimmiten ne, jotka eivät noudata sääntöjä. Virhearvioita taas voi sattua kenelle vaan, ei puututa nyt niihin.
 - Mä olen haka käyttämään tietokoneita, puhelimia ja muita teknisiä vimpaimia. Kunhan niissä on ompun kuva kyljessä. Jos ei ole, niin mielenkiinto katoaa täysin vaikka osaamista toki löytyisikin. Ei ole siis mun vikani, jos joku zimzamzung ei tottele mua.
 - Ruokaakin osaan tehdä. Tottakai osaan ja hyvinkin vielä. Kuka nyt ei osaisi. En vaan yleensä tee samaa ruokaa montaa kertaa ja useimmiten ensimmäinen kerta ei onnistu. Toinen ja kolmas, neljännestä puhumattakaan, olisivat sitten jo täydellisiä. Maailma vaan on täynnä reseptejä, niin miksi käyttää aikaansa yhteen ja samaan useasti.
 - Leipominen menee vähän samaan tuon ruuan kanssa. Sillä erolla vain, että vaikka kaikissa kirjoissa on kakkujen päällä jos jonkinlaisia pieniä koristeita ja sokerimassat muutenkin kakun päällä tasaisesti, niin ei mun aikani ja nakkisormeni riitä täydelliseen viimestelyyn. Syötäväksi ne kuitenkin on, niin mitä siihen turhaa aikaansa kuluttaa sen enempää. Menee ne pienet rypytkin marsipaanista alas suusta jos marsipaanista tykkää. Ite jätän kuitenkin kaikenlaiset sokerimassat ja marsipaanit syömättä, niin pitääkö niiden sitten ollakaan täydellisiä. Kunhan sisältö on priimaa.

 - Olen oppinut myös shoppailemaan itselleni sopivia vaatteita. Oma tyylini alkaakin hipoa jo täydellisyyttä. Ja se onkin täysin mun oma tyylini, ei taatusti sovi kenellekään muulla. Voi että mä olen tyytyväinen vaatekaappini sisältöön tällä hetkellä, se on lähes 10+.
 - Uutena olen laajentanut osaamiseni myös treffailuun. Tinder on hallussa ja tietysti likimain kaikki joista olen itse tykännyt, ovat tykänneet myös minun profiilistani. Miksipä eivät olisi, mä olen kertakaikkiaan ihastuttava.
 - Sosiaalisuus on myös ominta alaani, ainakin jos saan itse loistaa keskipisteenä. Ja tottakai loistan, aina kun on tilaisuus. Nautin huomiosta ja selvästi myös muut pitävät siitä, että olen huomion kohteena.
 - Kerrassaan rakastettavan ja upean luonteeni takia joudunkin olemaan tarkkana siitä, kenen kanssa suostun lähtemään treffeille. En nyt huvikseni halua pahoittaa kenenkään mieltä ja siksi harkitsen, ketä joutuu milloinkin ottamaan riskin. Selväähän on, että treffeille kanssani päässyt henkilö on tapaamisen jälkeen korviaan myöten ihastunut minuun. Kuka nyt ei olisi?
 - Osaan halutessani tosin olla myös jäätävän kylmä. Hyvä ominaisuus tämäkin tai ainakin käytännöllinen. Voi sitä raukkaa, joka joutuu tutustumaan tähän puoleeni. Minua ei siis kannata suututtaa.

Listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta ehkä ymmärsitte pointin. Eihän minussa ole mitään vikaa, pelkkiä hyviä puolia vain. Hermoni eivät ehkä ole maailman pisimmät, mutta sitä varten maailma on täynnä pitkähermoisempia tyyppejä. Voin siis huoletta jättää hermoja vaativat (itselleni tylsät) asiat muiden hoidettavaksi.

Jos joku ei ymmärrä minun täydellisyyttäni, niin syy on oletettavasti hänen ymmärryksensä vajauksessa. Enkä tarkoita täydellisellä sitä, että pitäisi osata kaikki maailman asiat. Eihän siinä olisi mitään kivaa. Uuden oppiminen ja kokeileminen on huippua. Täydellinen itsensä voi olla myös niin, että elää elämäänsä omasta mielestään täydellisesti tai ainakin pyrkii siihen. Itse voin rehellisesti sanoa, että oma elämäni on tällä hetkellä täydellistä ja pyrin siitä jatkossa tekemään vieläkin täydellisempää. Olen siis itsekin täydellinen.

Joku ajattelee nyt kuitenkin, että syytän muita omista vajaavaisuuksistani. Hän onkin täysin väärässä. Edelliseen kappaleeseen viitaten, kenenkään ei tarvitse osata kaikkea. Mä voin olla hemmetin sosiaalinen ja nauttia huomiosta kun taas joku toinen viihtyy paremmin taustalla. Sanoisin, että win-win -tilanne kummallekin. Ei ole minulta pois, jos joku viihtyy taustalla. Silloinhan minä saan haluamani huomion ja toinen saa olla rauhassa ja tarkkailla tilannetta. Sama pätee kaikkeen. Aina joku tykkää jostain ja toinen toisesta. Aina joku vaatekappale on jonkun mielestä ruma ja toisen mielestä aivan upea.

Mä olen siis mielestäni ihan huipputyyppi. Kannattaa tutustua, jos et ole sitä vielä tehnyt.

Täydellistä elämääni saa seurata somessa
Instagram täältä
Snapchat liedes.riikka

Kuvat by Jenni J.

Kesän museovierailut

Ehdin kesän aikana käymään edes muutaman kerran museossa. Enemmän olisin halunnut, mutta tämä kesä meni nyt näin. Onneksi museot eivät yleensä katoa mihinkään niin kyllä vielä ehtii. Muistin sentään uusia museokorttini ja nyt on taas vuosi aikaa käydä niin monessa museossa kuin suinkin ehtii.

Museokortista voisin tässä ohimennen kertoa hieman. Se on siis kortti, jolla pääsee yli 250 museoon Suomessa ja museoiden määrä näyttää lisääntyvän koko ajan. Korti on voimassa vuoden ostopäivästä ja sillä saa vierailla museoissa niin monta kertaa kuin haluaa. Ainoa rajoitus on se, että samaan museoon ei pääse saman päivän aikana kuin kerran. Kortin voi ostaa suoraan kohdemuseoista tai netistä täältä (klik klik)

Kortti kustantaa tällä hetkellä uutena 64,90 ja uusinta 59,90 jos uusii kortin ennen kuin se menee vanhaksi. Uusinnan voi tehdä milloin vain, koska seuraava vuosi jatkuu vanhan jälkeen eikä heti uusintapäivästä. Itse en mitenkään hirveän ahkerasti käynyt aiemmin museoissa, mutta kortti on kyllä madaltanut kynnystä huomattavasti. Nyt tulee helpommin piipahdettua museossa hetken mielijohteesta kun ei tarvitse miettiä sen enempiä museon sisältöä ja onko se pääsymaksun arvoista. Tällaisena melko taiteesta ymmärtämättömänä on tullut käytyä lähinnä vain kaikissa muissa kuin taidemuseoissa. Silti olen saanut kevyesti kortista maksamani hinnan käytettyä ja vielä ylikin. Vielä kun noihin kotikaupungin museoihin tulisi mentyä..

Sitten aiheeseen eli kesän museoihin. Toukokuun Helsinki-reissulla poikkesimme koko perheen voimin Suomenlinnassa ja samalla sukellusvene Vesikossa. Sukellusvene oli pieni (luonnollisesti), mutta silti hyvin mielenkiintoinen. Eipä tullut mieleen, että nukkuminen voi olla niinkin haastavaa tuollaisessa paikassa. Opastekylteissä oli kivasti kerrottu nimenomaan sukellusveneessä työskennelleiden arjesta ja sen tuomista haasteista. Lapsiakin kiinnosti lukea tekstejä ja niistä heräsi jokunen lisäkysymys. Tänne museoon ei kannata änkeä, jos vierailijoita on jonoksi asti. Sukellusveneen sisällä ei ohitella toisia kovinkaan helposti ja toisaalta tietoiskuja on kiva lukea rauhassa ilman tunnetta siitä, että olisi tientukkona.

Ei mitään ihan otollisinta valokuvausmaasto tuo sukellusveneen sisusta.

Olisi ollut hienoa päästä myös sukellusveneen päälle/kannelle vai miksi sitä ikinä nimitetäänkään.

Possua kuvailtiin pitkin Suomenlinnaa.

 Kesäkuussa jäivät museot väliin ja heinäkuussakin ehdin viettää vain yhden viikonlopun museoiden parissa. Tämäkin heinäkuinen viikonloppu oli yllätyksiä täynnä ja niiden takia päädyinkin käymään parissa museossa. Seuranani oli pieni, mutta sitäkin tärkeämpi, possu nimeltä Tahma. Tahma oli hyvää museoseuraa. Pikkupossu ei kertaakaan valittanut, että hidastelisin jonkin tylsän aiheen kohdalla tai menisin liian nopeasti mielenkiintoisten kohtien ohitse. Hän oli myös aina valmiina valokuvattavaksi ja kiinnostunut kaikesta, jota pääsi katsomaan.

Ensimmäisenä kävimme Tahman kanssa Suomen Kansallismuseossa. Museo sijaitsee Helsingin keskustassa, Mannerheimintiellä. Olin suorittamassa tärkeää tehtävää liittyen pullip-nukkeihin ja sattumalta huomasin museon reittini varrella. Takaisin tullessa poikkesin sisään ja vietinkin siellä useamman tunnin. Enpä olisi uskonut. Kai musta on tulossa vanha, kun historia on alkanut kiinnostaa niin kovasti. Äärettömän mielenkiintoinen museo, jota voin suositella kaikille. Pelkkä rakennus itsessään oli jo upea ja täynnä yksityiskohtia. Ulko-ovi tosin ei näyttänyt järin kutsuvalta, mutta kun siitä uskalsi mennä sisään, niin johan alkoi parantua.

Tahma-possu ihaili maisemia parvelta, minä keskityin katon upeisiin maalauksiin.

Ihania pilkahduksia historiaan jääneisiin koteihin.

Museossa vierähti niin pitkä aika, että oli välillä pakko lepuuttaa jalkoja ja istua katselemassa rappukäytävän ihmeitä.

 Seuraavana päivänä suuntasimme Tahman kanssa Korkeavuorenkadulla sijaitsevaan Desingmuseoon. Ennakkoajatuksenani oli, että tämä on juuri minua kiinnostava museo ja täällä tulee vietettyä useampi tunti. Sunnuntaipäivästä huolimatta museossa oli rauhallista (ehkä kesän ainoat helteet houkuttelivat ihmiset ulos eikä museotiloihin) ja sain mukavasti tutustua esillä oleviin kohteisiin.

Utopia nyt - kertomus suomalaisesta muotoilusta -näyttely oli mielenkiintoinen ja siihen tutustuinkin ajan kanssa. Museon loput näyttelyt taas olivat lievähkö pettymys. Utopia nyt -näyttelyssä oli hauska huomata, että miten niin moni asia arkipäivästä oli alunperin tarkkaan mietittyä ja suunniteltua muotoilua. Arjen taideteoksia tulee harvoin huomanneeksi. Kaikinpuolin koko museon parasta antia oli kahvilan asiakaspalvelu. Hiljainen päivä tietysti helpotti asiakaspalveluun panostamista, mutta en usko kiireenkään hyytävän tuon kahvilanpitäjän hymyä. Jos et siis ole kiinnostunut desingistä, mutta liikut ensi kesänä Korkeavuorenkadulla, niin suosittelen lämpimästi pysähtymään ja nauttimaan lasillisen viiniä kahvilan valikoimasta. Istuin possun kanssa terassilla varmaan yhtä kauan kuin vietin aikaani sisällä museossa. 

Iloinen yllätys näin napueginiin hurahtaneelle.

Tahma ja Prinsessa Leian käyttämä kaulakoru.

Tämä kerrossänky näyttää jo peräti kutsuvalta, toisin kuin kerrossängyt yleensä.

Hikinen ja aurinkoinen terassi pirteine kalusteineen, ihana paikka katsella Helsingin katujen kulkijoita ja mahtavia rakennuksia.

Näin vähälle jäi tämän kesän museokäynnit, mutta tosiaan onneksi niihin vielä ehtii. Talvellakin on kiva käydä museoissa ja itse asiassa juuri viime viikonloppuna kävin taas Helsingin Luonnontieteellisessä museossa. Siellä en tällä kertaa kuvannut mitään, koska samoja kuvia on jo muutamaan kertaan otettu. Silti aina yhtä mielenkiintoinen ja ajankohtainen museo.

Museoiden nettisivut:
Desingmuseo
Kansallismuseo
Sukellusvene Vesikko

Ja minuahan saa siis seurata somessa
Instagram täältä
Snapchat liedes.riikka

Hyvä paha some

Terveisiä Tubeconista! Tubecon sai minut miettimään omaa ja lasteni sosiaalisen median käyttöä sekä somettamista yleensä. Aikuisparkin ohjelma oli sellainen, ettei itselläni ollut mitään asiaa sinne. Sen sijaan seurasin mielenkiinnolla päälavan tapahtumia. Toisaalta taas Tubecon All Stars -biisi "Tippuu" sai ajatukset liikkeelle sanoillaan "Hei taas nää somettaa.. .. snäppi on liekeissä.. .. taas uutta klippii tippuu".

Tubecon 2017, juontajina MiskaMH ja TheManninen

Onko tosiaan niin, että 10-15 vuotiaiden lasten vanhemmat ovat tippuneet kehityksestä, eivätkä tiedä mitä somettaminen on? Toisaalta taas on tuon ikäisten lasten koko elämä somesta riippuvainen? Omaan empiiriseen tutkimukseeni perustuen vastaisin molempiin "Kyllä", vaikka haluaisin vastata "Ei". Tästä voidaan muodostaa yhtälö: Vanhemmat eivät tiedä mikä some on ja pelkäävät sitä + nuorten jatkuvasti lisääntyvä somen käyttö = Nykyajan sukupolvien välinen kuilu.

Sukupolvien välissä on aina ollut kuilu ja nyt se eskaloituu mielestäni juurikin sosiaaliseen mediaan. 30-45 vuotiaista likimain kaikki tietävät mikä Facebook on ja käyttävät sitä. Instagram ja Twitter ovat myös suurimmalle osalle tuttuja ainakin nimenä. Sen sijaan Snapchat ja Youtube ovat jo jotain käsittämättömämpiä juttuja, puhumattakaan jatkuvasti tulevista uusista aplikaatioista kuten esimerkiksi Sarahah. Myös termit bloggaaminen, vloggaaminen, tubettaminen, snäppääminen, follaaminen ja likettäminen ovat suurimmalle osalle vieraita. No okei, tuo bloggaaminen alkaa jo olla monella hallussa (terminä!).

Ihmettelen suuresti vanhempien laiskuutta kiinnostua nuorten asioista. Joudun itse usein tilanteisiin, joissa kerron minkäkin appin tarkoituksen tai suomennan uudehkoja termejä. Tämä nykyinen kuilu kun on mielestäni hyvinkin helposti kurottavissa umpeen. Pieni googlettaminen (sen varmaan kaikki osaavat) silloin tällöin helpottaisi kummasti aikuisten ja lasten välistä kommunikointia. Jospa vanhemmat viitsisivät nähdä edes sen verran vaivaa, että kun kuulevat lasten puhuvan jostain itselleen tuntemattomasta sovelluksesta, kirjottaisivat sen nimen googleen ja tutkisivat mikä on kyseessä. Ei kaikkia ole pakko ottaa omaan käyttöön, mutta ymmärryksen lisääminen nimenomaan siellä ikähaitarin vanhemmassa päässä eikä lapsissa, auttaisi ymmärtämään hieman paremmin niiden murkkuikäisten puuhia.

Suurin osa vanhemmista tuntuu ajattelevan, että on helpompi rajata ja kieltää lasta käyttämästä somea kuin ottaa oikeasti itse selvää mistä on kyse. Tässä mennään mielestäni hyvinkin pitkälti metsään. Some on nykypäivää ja kasvaa ja kehittyy jatkuvasti. Kaikki kehitys ei ole pahasta (joskaan tosin ei aina hyvästäkään) ja muutosvastarinta voisi pikkuhiljaa alkaa hellittämään. Silloin ennen vanhaan, kun somea ei ollut, samat asiat hoidettiin hieman hitaammin ja ehkä välillä hankalammin. Kaveria piti lähteä hakemaan tai soittaa lankapuhelimella jos halusi tavata hänet. Yhteyttä kauempana asuviin pidettiin kirjeitse. Sarjakuvat luettiin paperisesta lehdestä ja televisio-ohjelmat katsottiin kotona tv:stä. Jos olisi halunnut tietää, kuka on maailman epäonnekkain ja onnekkain mies yhtäaikaa tai mitä ehkäisykeinoja olikaan olemassa, piti mennä kirjastoon. Kirjastossa sitten tietoa kaivettiin pitkän aikaa ja punastuttavaa tietoa luettiin lehtienlukusalissa Reginasta, joka oli piilotettu Koululaisen sisään. Jos siis viitsi edes vaivautua kirjastoon. Onko siis väärin, että nykyisin kaverin saa kiinni sekunneissa ja voi selvittää helposti, kenen kanssa voisi illan viettää? Tai viestitellä Whatsappilla tai Snapchatillä kauempana asuvan ystävän kanssa päivittäin ja pysyä mukana toisen arjessa välimatkasta huolimatta? Entä eroaako sarjakuvien luku ja television katsominen vaikka Youtuben seuraamisesta? Onko väärin löytää vastauksia kysymyksiin pienemmällä vaivalla? Itse näen tämän kehityksen hyvänä. Joskin luen edelleen sarjakuvia ja kirjoja ihan paperisina ja haluan tämän tavan säilyvän myös lapsillani.

Se, että jotain uutta kehittyy, ei välttämättä tapa kaikkea vanhaa pois. Ja jos tappaa, niin ehkä sen tavan/tottumuksen oli jo aikakin jäädä historiaan. Eihän nykyisin käytetä enää oravannahkoja tai papyrusrulliakaan. Onkohan niidenkin jäämistä historiaan vastustettu?

Jotain negatiivista mainitakseni otan esiin sen paljon puhutun ruutuajan. Ruutuajaksihan lasketaan kaikki ruudun vieressä vietetty aika. Ehkä tämäkin käsite tarvitsisi päivitystä. Ruutuajasta on puhuttu jo siitä asti, kun se tarkoitti vain paikoillaan istumista television ääressä. Eroaako kirjan lukeminen ruudulta ja paperista merkittävästi toisistaan? Jotkut niin väittävät, mutta itse en laskisi e-kirjan lukemista ruutuajaksi. En siis ala vatvoa ruutuajan käsitettä yhtään enempää.

Isaac Elliot

Miten sitten itse sometan? Päivittäin, tottakai. Ei muuten pysy mukana. Toiset lukevat sanomalehden päivittäin, minä selaan uutiset ja tapahtumat puhelimesta. Käytän päivittäin snäppiä. Whatsappia en edes ottanut koko juttuun mukaan, koska se nyt korvaa vain perinteiset tekstiviestit ja multimediaviestit. Päivittäin tulee selattua myös Instagramia ja Facebookia. Twitteriä käytän kun haluan seurata jonkin tapahtuman tiedotusta suoraan, esim. Turun tapausta seurasin suoraan Poliisin twitter-tilin kautta. Youtubesta tsekkaan uusimmat videot melkein joka päivä ja myönnettäköön, että tässä viime aikoina on tullut tutustuttua myös sellaiseen sovellukseen kuin Tinder. Niin ja blogeja luen aina kun ehdin ja omaani kirjoitan kun on jotain kirjoitettavaa.

Entäs lasteni somettaminen? Se on myös jokapäiväistä. Snäppään itsekin lapsilleni päivittäin ja seuraan heidän IG-, tube- ja facetilejään samoin kuin muita mahdollisia sovelluksia. Olen myös saanut huomata, että minun ei tarvitse olla huolissani lasteni somen käytöstä. He osaavat netiketin paremmin kuin suurin osa itseäni vanhemmista henkilöistä. He eivät julkaise paljastavia kuvia itsestään tai jaa koko ajan sijaintiaan. He osaavat googlettaa niin, että saavat haluamansalaisia vastauksia. Toisaalta kotona ollessa puhelimet välillä jopa unohtuvat illaksi sohvanväliin tai kahvinkeittimen taakse ja vasta silloin katoaminen huomataan, kun pitäisi laittaa aamuksi herätys soimaan. Olen siis tyytyväinen lasteni somen käyttöön. Tosin en tietenkään voi tietää kaikkea mitä he siellä tekevät, mutta kenen vanhemmat tiesivät vanhoina hyvinä aikoinakaan aivan kaikkea. Väitän, että tiedän jopa paremmin missä teinini liikkuu iltaisin, kuin mitä omat vanhempani ovat tienneet ennen kännyköiden hankkimista.

Hyvä paha some siis haltuun arvoiset kanssavanhemmat ja jätetään se paha kokonaan pois mielikuvista. Kaikessa on jotain pahaa mutta myös hyvää. Oli aiemminkin itsensäpaljastajia, joten ei sekään ole muuttunut. Nyt ne vain ovat netissä, mutta siellä tapahtuu paljon hyvääkin. Ei siis kannata miettiä pelkästään negatiivisia asioita vaan voi keskittyä myös niihin positiivisiin. En tarkoita, että kaikkien pitäisi hallita kaikki mahdolliset sovellukset, mutta koitetaan edes ottaa niistä selvää, joita omat lapsemme käyttävät. Itselleni seuraava haaste on siirtyä youtubessa kameran etupuolelle, nähtäväksi jää tuleeko siitä ikinä mitään julkaisukelpoista. Haasteen olen ainakin ottanut innolla vastaan.

Tässä kuunneltavaksi Tubecon All Stars 2017:

Tippuu

Loppuun vielä yhteisselfie #tubeconfi

Minä riitän

Yksinoleminen. Mikä negatiivisten mielikuvien tulva. Suorastaan säälittävää. Eihän kenenkään pitäisi olla yksin. Yksinolo ei ole valinta vaan pakko.

Yksinolo herättää paljon tunteita ja valitettavasti ne ovat pääsääntöisesti aina negatiivisiä. Yhteiskunnassa on vallalla yleinen käsitys siitä, että yksinolo on jotenkin huono tai häpeällinen asia. Eihän kukaan ole vapaaehtoisesti yksin. Jos käyt ostamassa vaikka kahvin yksin kahvilasta, useimmiten se tarjoillaan pahvimukista take-away -versiona. Jos ei siis satuta kysymään, että juodaanko se täällä. Eihän kukaan yksin mene kahvia kahvilaan nauttimaan vaan se napataan mukaan ja olosuhteiden pakosta juodaan kiireessä yksin kun juostaan paikasta toiseen.

Yksin kahvilassa käynti oli aluksi hankalaa, mutta nyt osaan jo nauttia siitäkin.

Olen opetellut yksinoloa keväästä asti pikkuhiljaa. Ensin kävin kahvilla yksin. Sen jälkeen shoppailin yksin. Paniikkikohtauksen pelossa en kuitenkaan tehnyt ruokaostoksia yksin, mutta pienimuotoinen vaatekauppojen kiertely kävi hyvin harjoittelusta. Hiljalleen tehty harjoittelu on tuottanut tulosta ja olen oppinut nauttimaan yksinolosta. Ylitin itseni ja kaikki aiemmat pelkoni viettämällä aikaa Helsingissä yksin. Kävin museoissa, syömässä, puistoissa, kaupoissa ja kahvilla. Koskaan aiemmin en ole käynyt yksin museossa tai syönyt ravintolassa yksin. Miten ihana tunne onkaan astua pois omalta mukavuusalueeltaan ja huomata, että ei se niin paha juttu ollutkaan.

Yksinolon opettelussa minua auttoi suuresti eräs artikkeli, jossa kehotettiin ajattelemaan yksinolon sijasta, että onkin itsekseen. Tämä oivallus helpotti suhtautumistani asioiden hoitamiseen yksin. Voin nauttia omasta seurastani ja käydä itsekseni juuri sellaisissa museoissa, joissa haluan käydä. Voin käyttää museokierrokseen juuri niin paljon aikaa kuin itse haluan tai voin poistua heti jos näyttely ei olekaan mielenkiintoinen. Olen siellä vain itseäni varten. Voin valita kävelyreitin kauneimman mukaan enkä lyhimmän, koska nautin itse rakennusten katselusta eikä minulla ole kiire. Voin siis tehdä itsekseni ollessani asioita juuri niin kuin itse haluan ja parhaaksi näen.

Itseensä keskittyminen ja itsekseen oleminen ei ole ollenkaan säälittävää. Siinä ei ole samanlaista negatiivistä kaikua kuin yksinolossa. Itsensä kehittäminen ja itsensä huomioiminen ovat tätä päivää ja näin myös yksinolemisesta tulee coolia. Miten suuri merkitys onkaan ajattelutavalla.

Nyt myös asun ensimmäistä kertaa ikinä itsekseni. Olen päättänyt ottaa siitä kaiken mahdollisen irti ja nauttia yksinolosta myös kotona. En täytä kaikkia hetkiä tekemisellä tai tapaamisilla vaan jätän aikaa myös itselleni. Kehoni ja erityisesti mieleni tarvitsee sitä ja nyt osaan kuunnella itseäni paremmin. Tarvitsen aikaa vain olla ja ajatella tai olla ajattelematta. Nautin myös hiljaisuudesta. Etukäteen ajattelin, että se saattaa tuntua ahdistavalta, mutta se onkin osoittautunut rauhoittavaksi. En kaipaa televisiota pauhaamaan taustalle tai radiota puhelemaan itsekseen. Kodinkoneista lähtee riittävästi ääntä ja välillä hurahtaa auto tietä pitkin ohi.

Mitä siis koitan sanoa? Nauttikaa ihmiset itsestänne! Viettäkää aikaa itseksenne, käykää elokuvissa tai kahvilla itsenne kanssa. Olette ansainneet sen. Jokainen on arvokas ja vaatii ansaitsemansa huomion. Muistakaa siis antaa huomiota myös itsellenne.

Minä riitän. En pärjää ilman muiden apua, mutta pystyn ja voin olla myös itsekseni. Minä olen paras mahdollinen versio itsestäni ja minun on osattava arvostaa sitä. Tarvitsen siis aikaa itselleni. Kalenteriin on helppo merkitä lasten harrastusajat, omat harrastukset ja menot, mutta pitäisi osata antaa aikaa myös itsekseen ololle. Minä huolehdin itsestäni ja riitän jatkossa itselleni juuri tällaisena kuin olen.

Peilistä alkaa pikkuhiljaa katsoa itsekseen olemaan oppinut ja itseensä tyytyväinen kolmekymppinen.

Girls trip to Tallinn

Olen 31 vuotias, enkä ole koskaan matkustanut kotimaan ulkopuolelle kaveriporukassa. Nyt tuli sekin tehtyä. Tai ei nyt välttämättä voi vielä puhua porukasta mutta ensimmäinen kaverin kanssa tehty reissu on nyt takana. Toiset alkavat perustamaan perhettä tässä iässä ja minä alan viettää sitä kuuluisaa omaa aikaa. En valita, en sitten yhtään. Päinvastoin nautin joka hetkestä aina enemmän ja enemmän.

Mutta palataan aiheeseen eli tyttöjen matkaan. Idea matkasta sai alkunsa jo kesän alussa. Matkakohteeksi ajateltiin Tallinnaa ja ystäväni hankki passinkin tätä silmällä pitäen. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja muutti suunnitelmia. Ennen reissua meidän oli tarkoitus viettää rento viikonloppu Helsingissä ja käydä rannalla nauttimassa skumpat ja ihastelemassa pääkaupunkiseudun komistuksia. Helsinkiin lähdettiin ja perillä oltiin perjantai-iltana. Ystäväni vietti kuitenkin viikonlopun vessassa ja minä vietin aikani itsekseni kuljeksien. Tästä tulee ehkä jotain postausta myöhemmin. Suunniteltu rento ajanvietto meni siis mönkään ja koska reissua ei vielä ollut varattu, niin päätimme mennä sittenkin uudelleen pääkaupunkiseudulle totetuttamaan tätä rantalomailua. Majoittuminen meni kuitenkin hivenen mahdottomaksi ja päädyinkin varaamaan meille sen ensimmäisen suunnitelman mukaisen matkan Tallinnaan. Turhaa miettimisaikaa ei jäänyt, sillä varasin matkan sunnuntaina ja lähtö oli maanantaina. Mitä sitä turhia miettimään kun yhteinen vapaa-aika oli siinä ja nyt ja jonnekin oli mukava lähteä.

Päädyimme siis Tallinnaan. Mitään suunnitelmia ei ollut ja loma-ajankohtakin maanantaista keskiviikkoon, niin emme juuri edes odottaneet mitään. Mikäs sen mukavampaa. Kolme päivää aikaa olla, nauttia säästä ja seurasta, syödä hyvin ja rauhassa, juoda kesäjuomia kun siltä tuntuu ja nukkua niin paljon kuin huvittaa. Kerrassaan loistava konsepti, näitä lisää minulle!

Hotelli oli kertakaikkinen arvoitus, mutta sekin osoittautui mielenkiintoiseksi. Ikivanha kivirakennus, jossa seinät ja rappuset olivat sopivasti kallellaan kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Vanhahkon hajun ja ilmastoinnin sekä ikkunan puuttumisen korvasi ikioma ulko-ovi ja sisäpiha. Sijaintikin oli aivan loistava, likimain keskellä Vanhaa Kaupunkia. Kävellen pääsi kaikkialle ja itselleni riitti ihailtavaa vanhoissa rakennuksissa yllin kyllin.

Jotta reissu olisi kaikinpuolin tavanomainen tallinnanmatka, niin tottakai rahtasin kotiin myös tuliaisia. Kerran ennenkin olen itse rahdannut tuliaisjuomia Tallinnasta jalkamatkustajana ja silloin päätin, että toista kertaa ei tule. Ilmeisesti aika tosiaan kultaa muistot ja pahimmat mustelmat ja tuskat käsivoimissa olivat jo ehtineet unohtua. sillä sain todeta Suomen päässä satamassa dejavu -ilmiön iskeneen. Ei siis taaskaan hetkeen ole tulossa tuliaisjuomia Tallinasta minun toimestani.

Silloin tällöin nämä ns. kuluneet matkakohteet ja kaikille tutut ja tylsät paikat ovat oikein toimiva ratkaisu. Tallinna antoi juuri sitä mitä toivoinkin: rentoutumista, unta, mukavaa yhdessäoloa, mahtavia rakennuksia ja bonuksena vielä loistavan kesäsään. Seuraavaa reissua odotellessa ;)

Loistavan palvelun ravintola aivan Vanhan kaupungin keskustassa

Hotellin mukavasti vinot portaat

Hotellin seinistäkään ei suoraa kohtaa löytynyt ja sehän on vain hauskaa.

Mitä erilaisempia rakennuksia, sitä kauemmin niitä haluaisin katsella. Tämäkin oli aivan ihana!

Huumaava tuoksu

Tämä kuja <3

Mitkä kukkalaatikot, siis en kestä :D

Seurata voi myös: 
Instagramissa   @riikkaliedes 
Snapchatissä     liedes.riikka

Ensimmäinen askel kohti tuntematonta

Kesä on kulunut siivillä ja vaikka olen ollut kotona koko kesän, tuntuu siltä, etten ole saanut mitään aikaiseksi. Blogi on jäänyt unohduksiin kaiken muun touhun keskellä eikä talonmaalauskaan ole vieläkään valmis. Jotain kuitenkin on tapahtunut. Ennen juhannusta olimme koko perheen voimin kesälomareissulla ja Helsingissäkin on pariin kertaan ehditty käymään.

Suurin asia on kuitenkin tapahtunut vasta hiljattain. Juhannuksena päätimme miehen kanssa, että osoitteemme ovat jatkossa eri paikoissa. Käytännön järjestelyt aloitettiin samantien ja nyt mies on jo viikon verran asunut omassa kodissaan. Paljon on siis tehty ja paljon on vielä tekemättä. Lauantaina oli 11. hääpäivämme mutta se jää nyt viimeiseksi eikä sitä jäädä suremaan vaan mietitään vain mitä kaikkea ihanaa tähän yhteiseen aikaan on kuulunut.

Olen viimeisen viikon aikana viettänyt ensimmäiset yöt yksin omassa kodissani. Jäin asumaan yhteiseen kotiimme, joten sinänsä muutos ei ole kovin konkreettinen ainakaan ulkopuolisen silmin. Itselleni muutos sen sijaan on suuri. En ole koskaan asunut yksin. En ole koskaan päättänyt yksin, millaisia huonekaluja haluan tai miten tavarani järjestän. Vielä vuosi sitten en olisi ollut valmis näin suureen muutokseen vaan olisin uskonut elämäni loppuvan samalla hetkellä kun mies muuttaisi pois. Nyt tunne on kuitenkin aivan toisenlainen. Olen ilolla järjestänyt kaikki vaatteeni uusiksi vaatekaappiin ja vessan tavarat tilavammin hyllyille.

Porissa Suomi-Areenan tapahtumia kiertämässä esikoisen kanssa.

On outoa, miten aiemmin niin paljon pelottanut asia onkin nyt tapahtuessaan osoittautunut helpottavaksi ja ihanaksi, suorastaan uudeksi aluksi. Tottakai ero sattuu ja on iso asia, mutta silti nyt on jotenkin helpompi hengittää. Rakastan miestäni suunnattomasti ja kummankin tahto on, että pysymme ystävinä. Ainakin toistaiseksi tämä on pitänyt ja itse ainakin teen kaikkeni, jotta välimme pysyvät jatkossakin hyvinä. En halua menettää parasta ystävääni, jonka olen tuntenut jo melkein puolet elinajastani. Melko ristiriitaisia tunteita siis. Rakastaa, mutta ei rakasta. Välittää, mutta ei välitä. Huolehtii, mutta ei huolehdi. Rakkaus on kummallista. Voi rakastaa toista paljonkin, mutta ehkä jopa vielä enemmän kun ei asu yhdessä eikä ole jatkuvasti tekemisissä. Minun on ainakin huomattavasti helpompi nyt olla ja se jo kertoo, että ratkaisu on oikea vaikkakin raskas.

Lapset ovat jatkossa viikon kerrallaan minulla ja viikon isällään. Kummallista. Niin kummallista. En ole ollut kotona niin, että lapset eivät olisi kotona ja saisin vain olla tai siivota tai lukea tai tehdä ihan mitä vain, kuin ihan muutaman kerran koko tämän reilun 13 vuoden aikana. Sen sijaan olen huolehtinut arjesta jättäen oman hyvinvointini toisarvoiseksi. Koettu talvi siis pysäytti ja antoi aikaa ja aihetta miettiä. Nyt minulla tulee olemaan joka toinen viikko aikaa vain itselleni. Voin tulla töistä suoraan kotiin tai mennä kahville ystävän kanssa. Voin siivota rauhassa ja nauttia siististä kodista, kun sitä ei ole kukaan sotkemassa. Voin lukea kirjaa ilman häiriöitä. Voin järjestää vaikka viidettä kertaa vaatteitani eikä kukaan ole ihmettelemässä.

Ihan parasta kesässä, kirjat ja riippumatto!

Ei saa kuitenkaan käsittää väärin. Rakastan myös lapsiani yli kaiken. Minunkin on kuitenkin myönnettävä, että en ole yli-ihminen enkä kykene suoriutumaan töistäni, lasten harrastuksista ja kouluista, kotitöistä ja omista harrastuksistani. Joku kärsii tässä yhtälössä ja se joku olin minä. Ja kun minä väsyin, vaikutukset siirtyivät perheeseen. Kenenkään ei ole helppo tai mukava asua kodissa, jossa äiti on hermoromahduksen partaalla ja suuttuu mitättömistäkin asioista. Eipä tullut tämäkään oivallus suoraan itseltäni vaan sain siihen apua mieheltäni. Jonkun täytyy vaan uskaltaa sanoa, että nyt kaikki ei ole hyvin ja tämä ei toimi näin. Sen mieheni uskalsi tehdä ja olen siitä kiitollinen. Väitän, että koko perhe voi nyt paremmin kuin vielä kesän alussa.

Päätös erosta on siis tehty yhdessä ja asioista on puhuttu paljon jo ennen päätöstä ja vielä sen jälkeenkin. Vaikka ero on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi meille kummallekin, ei siitä ole vielä kylillä huudeltu. Salaisuus se ei missään nimessä ole eikä ole ollutkaan, ei vain ole ollut tarvetta alkaa sitä mainostamaan. Itse olen nyt keskittynyt aloittamaan tätä uutta elämänvaihetta ja kaikki muu on tullut siinä sivussa. Olen tosiaan siivonnut ahkerasti, järjestänyt tavaroita uudelleen, miettinyt töihin paluuta, aloittanut joululahjasukkien teon, suunnitellut seuraavaa reissua, tavannut ystäviä, lukenut kirjoja ja elänyt muutenkin niin kuin haluan. Alan siis pikkuhiljaa ehkä muistuttaa itseäni ennen sairastumista, silloin kun kaikki oli vielä hyvin eikä väsymyksestä ollut tietoakaan. Sen verran varovasti kuitenkin otan nyt, että kalenterin pyrin pitämään mahdollisimman tyhjänä koko syksyn.

Kunhan arki alkaa rullaamaan syksyn aikana, voin alkaa miettiä seuraavaa askelta. Itsensä ylittäminen ja mukavuusalueelta poistuminen voivat osoittautua hyviksi ratkaisuiksi. Kun yksi solmukohta elämästä on selvitetty, voi siirtyä seuraavan kimppuun. Liian montaa solmua ei voi ratkaista kerralla ja väliäkin pitää vähän olla, joten nyt tosiaan maltti on valttia. En halua kokea viime talven ja kevään tapaista aikaa enää koskaan. Tämä vuosi on vasta reilussa puolessa välissä, mutta silti se on muuttanut elämääni enemmän kuin 10 viime vuotta yhteensä. Mistään hinnasta en silti antaisi niitä kymmentä vuotta pois enkä takuulla kadu päivääkään tästä ajasta. Kiitos siis miehelle, jonka kanssa sain kasvaa aikuiseksi ja kasvattaa lapset isoiksi. Vanhemmuus jatkuu edelleen ja sen teemme jatkossakin yhdessä, toisiamme tukien.

Tällä hetkellä sänkyni täyttää pehmopossut ja hieman tilaavievät kissat, tässä tyylinäyte Sylviltä.

Ja hei, mun arkeani saa seurata blogin lisäksi myös instagramissa @riikkaliedes ja snapchatissä liedes.riikka

Kaikki sairaudet eivät ole näkyviä

Voiko olla sairas, jos näyttää terveeltä ja hyvinvoivalta? Todellakin voi! Ja vakavastikin vielä. Yllättävän yleinen olettamus vain tuntuu olevan, että ei voi olla sairas jos ei näytä sairaalta. Miltä sairaan sitten pitäisi näyttää? Jotain ulospäin näkyvää, kuten kipsattu käsi tai puuttuvat hiukset? Ainakin pitää näyttää surkealta ja riutuvalta.

Kaikki sairaudet vain eivät näy ulospäin. Ihminen voi olla hyvinkin heikko ja huonovointinen vaikka ei näyttäisi siltä. Miksi ulospäin näkymättömät sairaudet ovat vähemmän oikeita sairauksia kuin näkyvät? Siksi, että niitä on mahdoton ymmärtää jos ei itse tai läheinen ole sellaista kokenut. Kuka tahansa ymmärtää, että jalka paketissa on hankala toimia arjessa. Voimien loppuminen taas vaikuttaa laiskuudelta.

Itse olen oikeastaan huomaamattani opetellut meikkaamaan enemmän kuluneen talven aikana. Pahimmat tummuudet silmien alta on helppo peittää ja huulipuna vie huomion väsyneistä kasvoista satavarmasti. Kun vielä jaksaa hymyillä sosiaalisissa tilanteissa, niin kukaan ei huomaa mitään. Romahdus iskee vasta kun pääsee kotiin tai muuten turvalliseen paikkaan katseilta piiloon.

Jotta selviää työpäivästä ja pakollisista muista menoista kuten kauppareissusta kunnialla, on välillä tai oikeastaan joka päivä kerättävä itsensä ja kaikki voimat ja tsempattava hymy kasvoille ja ryhti kuosiin. Liian usein päivän aikana kaikki ei menekään putkeen ja kotiin pääsyn jälkeen voimat loppuvat. Suunta on usein suoraan ulko-ovelta sänkyyn olkoon kello viisi tai yhdeksän, uni vie voiton seuraavaan aamuun asti. Onneksi on mies, joka herättää syömään ja pesulle, jotta voin taas jatkaa nukkumista. Toinen vaihtoehto on vielä huonompi. Silloin tuntuu, että maailma romahtaa ja tiskikone ilkkuu täynnä puhtaita astioita. Likaiset kun pitäisi saada sisään ja puhtaat kaappeihin mutta kroppa ei suostu liikkumaan. Lopputulos on huuto, valitus ja turhanpäiväinen nalkutus perheenjäsenille. Lopulta seuraa itkukohtaus pelkästään sen takia, että se tiskikone ei vain osaa itsekseen tyhjentyä ja on tullut vielä suututtua turhaan.

Tuntuu niin väärältä itseäni ja perhettä kohtaan, että olen koko talven ja kevään käyttänyt kaikki voimani työpäiviin. Vapaapäivät ovat kuluneet likipitäen pelkästään nukkuen tai kiukutellen/itkien. Tästä taas seuraa kierre. Aivan liian helposti alkaa soimata itseään siitä, että ei saisi kiukutella koko ajan kotona ja pitäisi jaksaa hymyillä ja olla hyvällä tuulella myös perheenjäseniä kohtaan. Näin saa helposti aiheutettua itselleen lisää pahaa oloa ja uusia itkukohtauksia.

Jos kotona ollessa kaikki purkautuu, niin työpäivän aikana saa hyvin kerättyä kunnon pahanolon itselleen. Ei töissäkään aina pysty olemaan ilman kohtauksia. Vessan lattia on tullut tutuksi paikaksi ja on muuten harvinaisen epämukava paikka kylmyytensä takia. Itkuherkkyys, pahoinvointi, huimaus ja hengenahdistus ovat tuttuja tunteita myös työpaikalla ja välillä niitä on pakko purkaa kesken päivän. Vahingossa kuultu väärä lause tai hieman hankalampi laskun lähetys voivat helposti laukaista kohtauksen. Onneksi se vessan kylmä lattia on kohtuullisen lähellä.

Eniten jokapäiväiseen olemiseen vaikuttaa kuitenkin se, että mitään ei saa aloitettua. Aamulla kroppa ei suostu nousemaan sängystä ennen kuin parin tunnin taistelun jälkeen. Päivällä ei saa aloitettua työntekoa eikä edes kauppalistan tekeminen onnistu kaupassakäynnistä puhumattakaan. Whatsapp täyttyy viesteistä ja sähköposti maileista, koska niitä ei jaksa avata ja lukea. Facebook lähettelee enenevissä määrin ilmoituksia puhelimeen, koska sitäkään ei ole klikattu auki päiviin. Ihan kuin se facen aukaiseminen olisi vuorelle kiipeämistä vastaava suoritus vaikka siihen ei oikeasti vaadita pientä hipaisua enempää. Pahinta on se, että pää tietää asioiden olevan pieniä ja helposti hoidettavia, mutta kroppa ei tottele. Sormi ei vain mene siihen facen kuvakkeen päälle ja käsi ei kirjoita kauppalistaa.

Vaikuttaa ehkä pieneltä haitalta olla tekemättä mitään, mutta kun se jatkuu pitkän ajan ja moninkertaistuu, niin pienehkö turhautuminen valtaa mielen. Jos ennen suunnittelin lomamatkat exceliin valmiiksi jo kuukausia ennen niin nyt en edes muista minkä laivayhtiön laivalle olemme huomenna (tänään) menossa. Kesälomalle pitäisi kuukauden päästä lähteä, mutta yhtään mitään en ole sen eteen tehnyt. Kyseessä on kuitenkin kiva ja kauan odottamani asia. Oma saamattomuus alkaa siis ottaa suunnattomasti päähän.

Lohduttomalta tuntuu myös se, että kaiken piti jo alkaa olemaan kunnossa tässä kohtaa kevättä. Toisin kuitenkin kävi. Tilanne meni huhti-toukokuun aikana jopa huonommaksi kuin mitä se alunalkaen edes oli. Nyt asiaan on tartuttu ja parannusta on toivottavasti odotettavissa. Ehkä se kesä sieltä tulee ja tuo paremman voinnin tullessaan. Itse ainakin uskon niin, mutta toivon ymmärrystä ja jaksamista myös muilta. Koitetaan muistaa pitää läheisistä huolta ja niinkin pieni asia, kuin "Mitä kuuluu?" voi olla joskus elämää suurempi huomionosoitus.

Loppuun pari selfietä. Ylempi ilman meikkiä ja alemmassa hiukan jotain yritystä. Hymy on se tärkein tekijä.

Kauppakeskus, kyllä vai ei?

Raumalla on jo vuosia keskusteltu aiheesta kauppakeskus. Mahtuuko Rauman kokoiseen kaupunkiin kauppakeskus ja jos, niin mikä olisi järkevä paikka? Keskusteluun on otettu mukaan näkökulmia Vanhan Rauman arvon säilymisestä ja keskustan nykyisten kauppiaiden tilanteesta aina Prisman rakentamisen ja Citymarketin laajentamisen aikaisiin pelkoihin asiakaskadoista.

Perusteellinen miettiminen onkin paikallaan aina, kun jotain näin suurta ja uutta ollaan suunnittelemassa. Ensinnäkin sijainti on merkityksellinen valinta. Vanhaan Raumaan keskusta ei voi sijoittaa ja onneksi kukaan ei näin ole ajatellutkaan. Vanhan Rauman välitön läheisyys taas on yksi vaihtoehto. Paikaksi on esitetty Tarvontoria ja tähän on jo suunnitelmiakin olemassa. Toinen mahdollisuus olisi kauempana keskustasta, mutta kävisikö sitten kuten Raisiossa Myllyn kanssa? Ihmiset menevät vain kauppakeskukseen ja kaupungin keskusta jää vieraaksi ja autioksi. Jos päädyttäisiin keskustan ulkopuolella sijaitsevaan kauppakeskukseen, niin ehdottaisin paikaksi Uotilan entisen yläkoulun ja lukion tonttia. Tätä ajatusta en tosin ole itse keksinyt, vaan työkaverini on sen esittänyt ääneen.

Sijainnissa on huomioitava kauppakeskuksen mahdollinen koko. Tarvontorin tontille ei mielestäni sovellu mikään iso kauppakeskus vaan ennemminkin sellainen pieni ja herttainen, jolle naapurikaupunkilaiset nauravat "Tuotako te nimitätte kauppakeskukseksi?". Tällaisella uudisrakennuksella saataisiin tarvittavat tilat mahdollisille kansainvälisille ketjuille, jotka eivät sovellu Vanhan Rauman tarjoamiin tiloihin. Samalla toistensa asiakkaita syövää kilpailua ei syntyisi, koska kohderyhmät olisivat taatusti hieman erit. Toisaalta taas tällainen Vanha Rauma pienine erikoisliikkeineen ja kauppakeskus ketjuliikkeineen - yhdistelmä voisi saada kilpailuvaltin aikaan naapurikaupunkeihin nähden.

Keskustan ulkopuolelle taas mahtuisi suurempikin rakennus. Käytetään nyt mielikuvaharjoitteluna vaikka sitä Uotilan surullisen kuuluisaa tonttia. Siihen mahtuisi melko suuri kauppakeskus, jossa voisi olla myös kyläläisille jotakin palvelua. Puuvillasta voisi kopioida olohuone-mallin ja vaikka pienen sivukirjaston. Mahtuisi sinne vaikka pieni nuorisonurkkauskin pelikonsoleineen ja säkkituoleineen. Uotila sijaitsee hyvällä paikalla niin Turun, Porin kuin Euran suunnasta tulijoille. Lisäksi keskustasta pääsee bussilla aivan tulevan kauppakeskuksen kohdalle (tällöin niitä vuoroja vaan voisi olla jopa nelinkertaisesti nykyiseen verrattuna). Tässä tosin on riskinä juurikin se keskustan autioituminen, mutta sitten olisi panostettava entistä enemmän myös kaupungin toimesta keskustan markkinointiin. Ja järjestettävä vaikka se ilmainen bussikuljetus kauppakeskukselta keskustaan.

Uotilan entisen yläkoulun paikalla on tällä hetkellä vain suuri kuoppa.

Näytän siis itse vihreää valoa kauppakeskukselle. Sen sijaan haluaisin, että mahdolliset vaihtoehdot punnitaan tarkasti ja faktat selvitetään ennen yhdenkään päätöksen tekoa. Myös tulevan kauppakeskuksen koko on harkittava tarkkaan ja mietittävä, minne se sopii. Isoa betonimöhkälettä ei kukaan halua Vanhan Rauman viereen. Kehitys on aina eteenpäin menemistä ja kaupungin kehittyminen on kaupunkilaisten etu, kunhan huomioidaan olemassaolevat resurssit eikä unohdeta pitää huolta jo saavutetuista eduista eli tässä kohtaa Vanhan Rauman elinvoimaisuudesta.

Villasukkien viemää

Käsitöiden puolesta on kyllä tullut elettyä melkoista hiljaiseloa. Jotain sentään sain aikaiseksi eli perinteiset joululahjasukat valmistuivat myös täksi jouluksi. Tosin aloitin hyvissä ajoin jo alkusyksystä ja lopetin jouluaattona, valmiiksi tuli säälittävät kolme paria. Mutta se oli minimitavoite ja siihen pääsin, joten kai sitä tyytyväinen pitäisi olla.

On muuten mielenkiintoista neuloa toisille sukkia, kun oma jalka on kokoa 36 ja ystävien jalat hieman suurempia. Onneksi Jeminan jalka on kasvanut kiitettävästi viime aikoina ja sain käyttää sitä sovitukseen. Onhan niitä kaikenmaailman kokotaulukoita yms. mutta on huomattavasti helpompi vetää sukka jalkaan ja katsoa paljonko puuttuu kuin laskea ja mittailla ja ja ja..

Tässä näitä nyt kuitenkin on. Sama malli kaikissa eli Novitan pitsisukat, lankana Novitan Baby Wool ja puikot 3,5.

Jouluaaton aattona näytti illalta vielä tältä

Mutta aattoyönä pakettiin meni kokonainen pari vajaan sijasta. Kuva on jokseenkin hämyinen, mutta paketointipuuha on niin salaista, ettei sitä voi täydessä valaistuksessa suorittaa.

Tammikuussa päätin, että en osta tänä vuonna uusia lankoja. Sen sijaan puran neulomistarpeeni ääriään pursuilevaan "jämälankakoriin". Jämälanka siksi heittomerkeillä, että suurin osa korin sisällöstä on täysin vyötteissä olevia, korkkaamattomia keriä. Tammikuun aikana sain kaksi pientä sukkaparia aikaiseksi, näihin nyt ei mennyt aikaa kuin ilta/pari. Ja tuli edes vähän käytettyä jämälankoja.

Perussukkia perussukkalangoista eli Nallesta ja Seiskaveikasta.

Ei kestänyt lupaus ostamattomista langoista kahta kuukautta pidempään ja maaliskuun puolella ostinkin jo pussillisen uusia. Saa nähdä tuleeko niistä ikinä peittoa vai päätyvätkö täyttämään ns. jämälankakoria.

Rauman paikallisliikenne

Paikallisliikenne on kestoaihe, joka herättää tunteita puolesta ja vastaan. Onko sitä? Tarvitaanko sitä tämän kokoisessa kaupungissa? Ketä sitä käyttää? Onko käyttäjiä tarpeeksi? Onko hinnoittelu järkevä? Vastaavatko reitit ja aikataulutus nykyisiä tarpeita?

Minullakin on omat ajatukseni ja ehdotukseni Rauman paikallisliikenteestä. Ne eivät välttämättä ole järkeviä, taloudellisia tai toteutuskelpoisia, mutta ilman ideointia ja kehityshalukkuutta ei tapahdu mitään eikä mikään ainakaan parane itsestään.

Nykytilanteessa jotenkin riittävät vuorot ovat linjoilla 1 eli Savilasta Monnaan ja Savilasta Meriraumaan. Nämä linjat kulkevat puolen tunnin välein ja jopa sunnuntaisin. Lisäksi vuoroja on aamuaikaisesta aina ilta yhdeksään/puoli kymmeneen asti tarjolla. Heikommin edustettuja ovat reitit 2 ja 3, jotka kulkevat tunnin välein (aamulla vuoroja on hiukan enemmän). Vuorot myös loppuvat aikaisin ja sunnuntaisin ei näitä reittejä ajeta ollenkaan.

Hintapolitiikka on nykyisin mielestäni hyvinkin mielenkiintoinen. Kertalippuvaihtoehtoja on kaksi, aikuiset 3€ ja lapset 4-11 vuotta 1,5€. 30 päivää voimassa oleva kortti taas on jaettu useampaan hintaryhmään: Aikuinen 38€, nuoriso 28€, opiskelija 28€ ja lapset 4-11v 18€. Eläkeläiset on unohdettu tästä kokonaan, tosin en tiedä jos tällä on jokin tarkoitus olemassa. Hinnat ovat sinällään mielestäni matalia ja kohtuullisia, mutta oma logiikkani ei ymmärrä jaottelua. Miksi kertalipuissa ei ole nuoriso/opiskelija hintaa? Ja mihin ne eläkeläiset on tosiaan unohdettu?

Olemassa on myös sarjakortteja. Ostamalla sarjakortin saa 44 tai 22 matkaa valintansa mukaan. Ensimmäisellä kerralla kortti maksaa 6,50€ matkojen lisäksi. Tämän kuluerän ymmärrän, mutta matkojen hinnoittelu menee yli hilseen. Otetaan esimerkiksi 4-11 vuotias lapsi, jolle ostetaan 44 matkan kortti hintaan 66,90€ (vyöhyke 1 0-6km). Lyhyellä matikalla laskien yhden matkan hinnaksi tulee 66,90/44 = 1,52€. Jos korttia ei ole ennestään ja tähän lisätään vielä tuo 6,50€, tulee hinnaksi 1,67€/matka. Kertamaksun ollessa siis 1,50€. Tätä hinnoittelua en ymmärrä alkuunkaan. Oman järkeni mukaan asiakkaita tulisi kannustaa kortin hankintaan ja näin vähentää mm. käteisen käyttöä bussissa. Kalliimpi hinta ei todellakaan lisää sarjakortin käyttöä. Onneksi aikuisten kortissa on järkevämpi tilanne ja siinä kertamatkan hinnaksi tulee 100,40/44 = 2,28€. Tässäkin hinnoitteluryhmässä on unohdettu nuoriso/opiskelijat/eläkeläiset.

Ehdottaisin, että Raumalla oltaisiin rohkeita ja uudistettaisiin koko paikallisliikenne kerralla. Kokeiluluontoisesti (tosin minimi kokeiluaika vähintään 2 vuotta) lisättäisiin reittejä ja vuoroja reilusti. Taajama-alueella pitäisi päästä kulkemaan vähintään puolen tunnin välein, mieluiten 20 minuutin välein.

Kalustoon vaikuttaminen ei välttämättä ole kaupungin asia, mutta eihän kaikkia vuoroja ole pakko ajaa mahdollisimman suurella kalustolla. Vähemmällä asiakasmäärällä olevia reittejä voisi ajaa pikkubusseilla, jos sellaisia on saatavilla.

Asia, johon kaupunki pystyy vaikuttamaan, on hinnoittelu. Hinnoitteluun on saatava järkeä ja kortti-hankinnat ehdottomasti asiakkaille kannattaviksi. Sen verran radikaali olen, että ehdottaisin kokeilujakson (eli vähintään tuota kahta vuotta) olevan kokonaan käyttäjille ilmainen. Sen jälkeen voitaisiin miettiä järkevä ja kaikille sopiva hinnoittelu kokonaan uudelta pohjalta.

 Kuvista kiitos Jonnalle <3

Talven matkat

Vaikka talvi on ollut haastava, niin on tässä silti tullut jotain tehtyäkin. Matkustelu on jatkunut edelleen tiuhaan tahtiin ja Suomea on kierretty ympäri. Marraskuussa olin yhden viikonlopun miehen kanssa Helsingissä ja toisen viikonlopun itsekseni Torniossa Keskustan puoluevaltuuston kokouksessa. Lisäksi niinä parina muuna viikonloppuna lapsilla oli luistelukisat, joissa olin katsomassa. Näin tuli reissattua joka vkl marraskuun aikana, mutta matkustelu on aina kivaa.

Joulukuussa kävin miehen kanssa laivalla vuorokauden reissulla ja koko perheen voimin olimme viikon verran Levillä. Tammikuussa jatkettiin luistelukisojen merkeissä Kaarinassa, matkamessuviikonlopulla Helsingissä ja taas hemmotteluviikonlopulla miehen kanssa Tampereella. Tampere oli aikalailla extempore, koska sillä viikolla kävin lääkärissä ensimmäisen kerran ja juoksin kuvattavana ja testattavana. Tuloksia piti odotella viikonlopun yli ja mies sitten ehdotti, että otetaan pari päivää rennosti ilman kotiaskareita tai niistä murehtimista.

Helmikuussa oli tytöillä kotikisat, jotka tiesivät talkoohommia. Näiden jälkeen tehtiin koko perheellä hotellireissu Turkuun, koska siellä oli aikaisen herätyksen vaativat kisat. Helmikuussa juhlittiin myös isovanhempieni kultahäitä ja kävin Jonnan kanssa Harjavallassa Keskustanuorten Lumimyrskyssä. Maaliskuu alkoi taas laivamatkalla ja on tässä vielä jotain muutakin tiedossa.

Melko tiiviissä muodossa tuli nyt kaikki meidän talven reissut, mutta koska väsy on painanut ja mielenkiinto ollut jossain muualla kuin blogissa, niin ei ole juuri kuvia tullut otettua. Ja ilman kuvia ei reissuista juuri irtoa mitään kirjoitettavaa. Alla on nyt melkein kaikki koko talven aikana ottamani kuvat, joten näillä mennään.

Marraskuun alussa kävimme Kiasmassa katsomassa Arman Alizadin ja Meeri Koutaniemen valokuvanäyttelyn

Samalla tuli kierrettyä Kiasmaan muutenkin ympäri, melko mielenkiintoisia taideteoksia.

Tämä jättiläispipo oli mun lemppari :D

Ravintola Demon vessassa oli ehkä söpöin näkemäni käsipyyheteline

Matka Tornioon

Torniosta löytyi kaunis kirkko

Keskipäivällä oli Levillä sen verran valoisaa, että pihan lumikasa sai tehtävän toimia liukumäkenä

Nyt jännittää, talven ekat lautailut edessä

Rovaniemen kaupungin jouluvalaistus oli mielettömän kaunis

Tämä joulupuu oli Napapiirillä

Pitäisi kouluttaa valokuvaajiani siitä, mitä kokovartalokuva tarkoittaa ;)

HAM:ssa tutustumassa Yayoi Kusaman näyttelyyn

Tampereen hotelli oli todellinen helmi

Museokortti vinkui myös Tampereella, tällä kertaa Lenin-museossa

Viisaita sanoja Tampereen kaduilla