London calling!

Kävin viime syksynä syyslomareissulla tyttöjen ja yhden kaverini kanssa pikaisesti Lontoossa. Kaupunki oli meille kaikille uusi, mutta tietysti kaikenlaisia odotuksia oli kovasti. Majoitus varattiin Airbnb:n kautta ja "Must see" -listaa suunniteltiin etukäteen. Matkaan lähtiessämme Suomessa oli satanut jo ensilumi ja talvirenkaat piti vaihtaa autoon ennen reissua. Lontoossa oli kuitenkin vielä lämmintä ja saimme jättää takit koko reissun ajaksi huoneistolle.

Emme olleet varanneet etukäteen mitään kuljetusta lentokentältä (Gatwick) keskustaan, koska arvelimme sen hoituvan helposti myös paikan päällä. Oikeassa olimme, saimme asiantuntevaa apua juna-aseman palvelutiskiltä ja oikeanlaiset liput saman tien. Lontoon metrokartta oli asia, jolla oli "peloteltu" etukäteen ja josta oli kuullut kaikenlaisia kauhutarinoita. Meidän pro suunnistustiimimme (josta kukaan ei osaa lukea karttaa tai omaa minkäänlaista suuntavaistoa) kesytti kuitenkin metrokartan 100 - 0. Emme eksyneet kertaakaan metrojen kanssa seikkaillessa ja käytimme niitä kuitenkin jatkuvasti. Kartasta oli todella helppo katsoa minne mikäkin reitti vei ja oikeat laiturit löytyivät mukavasti väriopasteiden avulla. Suosittelen kokeilemaan! Tosin ruuhka-aikoina ihmismääristä ahdistuvien on syytä pysyä maanpinnalla.

"Must see" -lista tuli melkein kokonaan ruksittua. Hivenen harmittamaan jäivät vain remontissa ollut Big Ben sekä mahdottomien jonojen takia väliin jäänyt Madame Tussaud's. Onpahan jotain mitä lähtee seuraavalla Lontoon reissulla katsomaan. Itselleni mielenkiintoisia bongattavia olivat Paddingtonin asema ja Harrodsin tavaratalo. Matkaseuralaiseni halusi tutustua paikallisiin pubeihin (syömisten muodossa, koska alaikäisiä oli mukana) ja niitäkin jokunen ehdittiin tutkia. Sattumalta reissu ajoittui juuri Halloweenin aikaan ja pubeissa oli mahtavia koristeita aiheeseen liittyen.

Kuten aina, kuvat ovat paras tapa kertoa matkasta.

Syntymäpäivä, vuoristorataa ylös ja alas

Täytin tänään 32 vuotta. Ei vielä tietoakaan ikäkriisistä tai että harmittaisi tai surettaisi vanhentua. Päinvastoin. Olen onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Elämässäni on viimeisen vuoden aikana tapahtunut hurjasti muutoksia, mutta suunta on ollut pääasiassa ylöspäin koko ajan. Pieniä ja suurempiakin vastoinkäymisiä on tietysti osunut kohdalle ja vaikka ne aina sillä hetkellä tuntuvat maailman musertavimmilta, niin kaikesta olen selvinnyt. Onneksi mistään ei tarvitse selvitä yksin.

Aika lailla tasan vuosi sitten päätimme yhdessä lopettaa pitkän avioliiton. Kesän lopussa asuinkin jo yksin ja lapset kulkivat viikko-viikko -systeemillä kahden kodin väliä. Jäin asumaan entiseen yhteiseen kotiimme ja kissat jäivät seurakseni.

Kesä ja syksy kuluivat uuden arjen opettelussa; yksin asuminen, treffeillä käyminen, tinder ja kaikki muu sinkkuuteen liittyvä oli täysin uutta. Lokakuun alussa tapahtui jotain, jota en ollut edes uskaltanut toivoa. Huoltoasemalle sovitut tinder-treffit, eihän sellaisilta voi paljoa odottaa. Kahvi oli juuri niin huonoa mitä odotinkin, mutta seura jotain aivan muuta. En ole sen jälkeen käynyt muiden kanssa treffeillä ja tinderkin on poistettu jo ajat sitten. Miten voi elämä yllättää niin totaalisesti ja odottamatta. Tekisi mieli huudattaa Vesalan "Muitakin ihmisii" -biisiä kovaa ja kaikkialla ja kertoa koko maailmalle, että olen löytänyt sen ainoan oikean.

Talvi kului nopeasti ja kevätkin tuli ja meni jo. Ehkä palaan jossain kohdassa talven ja kevään tapahtumiin, ehkä jätän ne kokonaan välistä. Olen leijunut pilvissä suurimman osan ajasta ja aina välillä rysähtänyt hetkeksi maahan. Masennus ei ole vielä hellittänyt otetaan ja muistuttaa aina aika ajoin itsestään. Mielialat heittelevät miten sattuvat, hikoilen kuin mikäkin pesusieni likimain koko ajan ja olen lihonut tolkuttoman paljon. En tiedä onko lääkitys kohdillaan, mutta sitä tässä nyt yritetään lähiaikoina selvittää. Se ei silti hetkauta minua ja vaikka välillä aina hetkauttaakin, niin onneksi on joku joka palauttaa minut todellisuuteen.

Ihanaakin ihanampi Kainon Loma-mekko, synttärilahja jonka sain lauantaina.

Nyt, 32 vuotiaana, olen siis onnellisempi kuin vaikka 10 vuotta sitten. Pidän itsestäni parempaa huolta niin ravinnon, liikunnan kuin unenkin suhteen. En häpeä itseäni eikä minulla ole tarvetta näyttää koko ajan kaikille, että pärjään. Pärjäsin silloin 10 vuotta sitten pienten lasten kanssa nuorena äitinä vaikka koko ajan tuntui, että kaikki sitä epäilivät. Nyt olen oppinut, että ei ole pakko pärjätä yksin. Avun pyytäminen ei ole heikkouden merkki vaan itsestään huolehtimista. Itsevarmuus alkaa siis viimein tavoittaa minua. 10 vuotta sitten minua ei olisi saanut bikineissä rannalle mutta tänä kesänä olen takuulla rannalla. En pidä vartalostani nyt, koska se ei tunnu omalta, mutta en anna sen häiritä pukeutumistani enkä välitä mitä muut ajattelevat siitä.

Palataanpa vielä tähän päivään. Aamulla sain miehen tekemää aamupuuroa ja Jonnan keittämää kahvia. Iltapäivällä Jemina tarjosi jäätelökioskilta jätskin minulle ja kotona odotti ruoka, kukkia ja suklaata. Jonna leipoi kääretortun ja ystävä tuli kylään. Illalla vielä saunareissulla (oma sauna on remontissa) sain äidiltä ja isältä lahjan ja kukkia. Mieheltä sain lahjan jo lauantaina ja Jemina leipoi tänään juustokakkua, joka on huomenna syömiskelpoinen. Kaiken kaikkiaan voisi ajatella, että ihana ja täydellinen päivä. Alkuillasta olimme kaikki puoli tuntia pois kotoa ja kun tulimme takaisin, vesimittarin luota suihkusi vettä olohuoneen lattialle. Vedet poikki ja putkimies paikalle. Ei mikään iso juttu eikä vahinkoakaan päässyt tapahtumaan kun vuoto huomattiin heti, mutta silti koko ilta mennyt itkiessä enemmän ja vähemmän. En ymmärrä itseäni. Olen mahdottoman onnellinen mutta ahdistun heti kun tulee vastoinkäymisiä. En ehkä yritäkään ymmärtää itseäni ja keskityn vain olemaan onnellinen.

Minttusuklaata kesken kotimatkapyöräilyn

Voi himputti, että tuli sekava teksti. Rakastan kuitenkin kirjoittamista ja alan pikkuhiljaa taas totutella siihen, että terapioin itseäni kirjoittamalla ajatuksia ylös. Suttuiset muistivihot ovat saaneet suodattaa vuodatuksiani talven ja kevään aikana, mutta nyt alkaa olla aika kirjoittaa jotain myös näkyvästi.

Kiitos kun pidätte minut pystyssä:
Jonna ja Jemina, ihanat tyttäreni
Antti, rakkaani
äiti ja isä
Jenni ja Jenna, parhaat ystäväni

Kiitos myös ex-miehelle, jonka kanssa asioista pystyy sopimaan ja lasten asiat hoituvat hyvin. Lapsemme ovat olleet ja ovat aina meitä yhdistävä tekijä ja molempien tahto on tehdä kaikki heidän parhaakseen. Vertaistuesta kiitos ex-miehen nykyiselle puolisolle.

Mitä olisinkaan ilman teitä kaikkia.