Lapin matkailua 2022: Saariselkä (+ Ivalo & Inari)

Ensi viikolla starttaavaa seuraavaa Lapin reissua odotellessa ja suunnitellessa on hyvä palata hetkeksi alkukesään. Silloin olimme viimeksi Lapissa ja kiersimmekin paikasta toiseen. Ruskaviikon olemme vain yhdessä paikassa mutta tuolloin kesäkuun alussa ehdimme reissata parin viikon aikana reitin Levi-Saariselkä-Salla. Tässä jutussa keskityn Saariselkään, palataan ainakin Sallaan toisessa kirjoituksessa.

Parin vuoden tauon jälkeen pääsimme taas Saariselälle. Tästä on muodostumassa oma nro 1 kohde Lapissa. Luonto on täällä niin erilaista kuin etelämpänä ja suurin kesäturistimäärä puuttuu. Onhan täälläkin kesäturisteja mutta ei mielestäni lainkaan niin paljoa kuin lännempänä. Vuokrattiin tällä kertaa rivitalon päätyhuoneisto aivan keskustasta. Kävellen pääsi kauppaan ja kylpyläkin oli melkein naapurissa. 

Ekana varsinaisena Saariselkä-päivänä huiputettiin Kiilopää. Valitsimme reitiksi 6 km pitkän Kiirunapolun rengasreitin. Alkuun näytti siltä, että tulemme kastumaan kunnolla matkan varrella. Noin kilometrin kohdalla sade yllättikin kunnolla mutta tässä kohdin löytyi vielä jokunen puu sateensuojaksi. Sateet onneksi menevät tuntureilla yhtä nopeasti ohi kuin alkavatkin ja pääsimme jatkamaan matkaa. Muutama pienenmpi kuuro osui vielä kohdalle huipulle kiipeämisen aikana mutta välillä paistanut aurinko sekä jokseenkin kova tuuli kuivattivat kyllä vaatteet nopeasti. 

Sade yllätti kuvaajan ja linssi on saanut osuman. Mutta vitsit tätä hiekkaa!

Pieni mutta niin vahva ja reipas retkeilijä

Huipulla pidimme evästauon ja ihailimme maisemia kaikessa rauhassa. Suurempaa ruuhkaa ei polulla ollut ja saimmekin nauttia eväät täysin rauhassa. Vajaa 3 vuotias kiipesi kokonaan itse tämän 2 kilometrin nousun huipulle ja teki näin ensimmäisen huiputuksensa omin jaloin. Huikaiseva suoritus!

Ulkona. Perillä.

Loppumatka sujui mukavasti alamäkeen. Alhaalla oli jokseenkin paljon kosteita paikkoja. Näistä oli varoitettu reittikuvauksessa sanoilla "loppupään ojanvarsikosteikolla on pitkokset". Juu varmaan olikin jossain kohdassa, mutta märkää (ei kosteaa vaan ihan vuolaana valuvia puroja) oli todella paljon. Lenkkareilla kulkeneet eivät selvinneet kuivin jaloin. Veikkaan, että pari viikkoa myöhemmin pahin puroilu on ohitse ja reitti huomattavasti paljon kuivempi. Ei meitä kyllä haitanneet nämä purojen ylitykset, niistä tuli mukavasti lisämielenkiintoa loppumatkaan. Oli muutenkin todella monipuolinen reitti ja voin hyvin tätä suositella. 

Saariselän keskusta on kaunis ja sitä on kiva kiertää kävellen. Meillä oli tällä reissulla mukana potkupyörä kolmoselle ja se olikin kovassa käytössä. Kauppareissut hoidettiin kävellen ja myös iltalenkit/fiilistelykävelyt tehtiin keskustan maisemissa. Näin kesällä siellä saa aika lailla rauhassa kävellä keskustassakin mutta talvella on varmasti enemmän vilinää. Oli nytkin väkeä erään paikallisen pubin terassilla ihan kiitettävästi eikä kaupassakaan yksin tarvinnut olla. Terassille meinattiin poiketa jonain iltana, mutta se jäi tällä kertaa väliin. Iloinen yllätys oli, että kylpylä oli auki. Muissa tämän reissun matkakohteissa kylpylät olivat suljettuna. Niinpä esikoinen päätti viedä kolmosen elämänsä ekalle kylpylävierailulle ja tämähän oli ihan hitti ohjelmanumero. Kävimme pari päivää myöhemmin vielä neljästään (minä, mies, kolmonen ja vauva) kylpylässä uudelleen. Esikoinen kun oli jo ehtinyt lähteä kotiin ja kolmosen innostus kylpylästä oli niin suurta että pitihän sinne uudelleen päästä. Onneksi vauvan sai ottaa vaunuissa mukaan kylpyläosastolle. 

Kiilopään huiputusta seuraavana päivänä tarvitsimme jotain muuta ohjelmaa retkeilyn sijaan ja päätimme lähteä Ivaloon ja Inariin. Matkalla pysähdyimme Karhunpesäkivelle. Kahvila tässä jätettiin väliin ja kiivettiin vain raput ylös karhunpesäkivelle. Olisimme halunneet jatkaa ihan ylös saakka näköalapaikalle, mutta kolmonen sanoi että hän ei jaksa. Niinpä näköalojen katselu jäi tältä kertaa väliin. Aika monta porrasta hän kuitenkin käveli silti itsekin. Karhunpesäkivestä hän tykkäsi kovasti ja meni monta kertaa kiven sisään. Ensin jännitti ja minä menin hänen kanssaan mutta hetken päästä hän meni jo itse ja kiersi lenkin monesti. 

Ivalossa syötiin jätskit ja jatkettiin matkaa kohti Inaria. Siellä meidän kohteena oli saamelaismuseo Siida. Olen käynyt joskus aiemminkin Siidassa mutta nyt se oli juuri auennut suuren remontin jälkeen ja kiinnosti kovasti, että miltä siellä nyt näyttää. Oli kyllä todella upea ja mielenkiintoinen museo. Kolmonenkin viihtyi siellä hyvin ja ihmeteltävää riitti vaikka millä mitalla. Osa ulkoreitistä oli vielä kunnostettavana eikä sitä päässyt kulkemaan ympäri. Kävimme silti kiertämässä kaiken minkä pääsi. Tietysti kolmoselle iski pissahätä juuri kun olimme aivan reitin kauimmassa päässä. Vauhdilla sitten takaisin koko matka jotta päästiin vessaan, tässä kohtaa kaipasin auki olevaa koko reittiä (matka vessaan olisi ollut huomattavasti lyhyempi). 

Nuo seinillä olevat valokuvat olivat mykistäviä. En ottanut niistä kuvia koska ne täytyy kokea paikan päällä. Suosittelen siis kaikille tuonne suuntaan eksyneille Siidaa. 

Paluumatkalla muistin, että olin kuullut Ivalossa sijaitsevasta sekatavarakaupasta, josta saa myös islantilaisia villalankoja. En muistanut kaupan nimeä mutta google osasi kertoa, että lankoja myyvä Halpatalo Ekstra Piste tosiaan löytyy Ivalosta. Google kertoi myös, että kauppa menee kuudelta kiinni. Kello oli noin puoli kuusi tässä vaiheessa. Ivaloon kerjettiin hyvin ennen kuutta, mutta tuo pahuksen kauppa oli hieman hukassa. Kerkesimme kuitenkin sisään muutamaa minuuttia ennen kuutta ja sain ostettua kasan Alafosslopia. Hätäpäissä ei tullut tarkemmin katsottua, että mitä kaikkea siellä olisi ollut tai mitä lankoja olisi kannattanut ostaa. Esim harvinaisemmat värit olisivat kiinnostaneet. Niinpä mukaan tarttui vain kassillinen ruskeaa lankaa mutta eiköhän siitä yhden paidan pohjaväriksi ole. 

Viimeinen kokonainen päivä Saariselällä kului taas retkeillen. Tällä kertaa ei kuitenkaan lähdetty minnekään kauas vaan käveltiin vain muutaman kilometrin lenkki maastossa. Eväät tietysti olivat silti mukana ja aivan mahtavia reittejä päästiin silti kulkemaan vaikka pituutta ei ollutkaan. Kävimme myös autolla Kaunispään huipulla näköalatornissa ja illalla siellä kylpylässä. Tästä oli hyvä jatkaa Lapin turneeta eteenpäin. 

Tunteiden vuoristorata

Kello 5:44 sain äkkiherätyksen kun toinen isoista lapsista oli saanut paniikkikohtauksen ja toinen tietysti hermostuneena odotti kun olisi pitänyt bussiasemalle jo kiirehtiä. Kohtaus selätettiin ja toinen lähti seuraavalla bussilla kouluun kun kohtauksen saanut jäi toipumaan kotiin. Kuulostaa helpolta mutta ei tosiaan ole sitä. Ensin on itsellä huoli siitä, että saa toisen hengityksen kulkemaan normaalisti. Sen jälkeen pelätään ja odotetaan uutta kohtausta. Yleensä kun näitä tulee aina vähintään kaksi kerralla. Varsinaisen kohtauksen jälkeen pitää käsitellä sekä omat että lapsen fiilikset. Lapsen kohdalla yleensä suuri pettymyksen tunne on pahin. Pettymys siihen, että on aiheuttanut vaivaa muilla ja siihen, että oma keho/pää ei toimi niin kuin haluaisi. Omalta kohdalta taas pitää osata hyväksyä se, että vaikka lapsi kuinka haluaisi mennä kouluun ja tehdä oikein, hän ei siihen kykene eikä oma osaaminen riitä auttamaan. Kykenemättömyys auttaa lasta on jotain, johon ei totu. 

Tämän jälkeen pieni hetki unta lisää muutenkin huonosti nukutun yön päälle. Klo 8 herättämään kolmosta ensimmäistä päiväkotipäivää varten. Hän on onneksi hyväntuulinen ja innokas. Vaatteet menevät reippaasti päälle, tukka saadaan laitettua ja reppukin on pakattu jo illalla valmiiksi. Aamupala ei oikein maistu mutta se on hänen kohdallaan normaalia. Nelonen jää kotiin isosiskon kanssa ja me lähdemme kolmosen kanssa kaksistaan kohti päiväkotia. Voi miten hän onkaan odottanut tätä! Sattumalta vielä juuri hänen 3v-syntymäpäivänään. Hän sai siis heti ekalle päivälle pakata karkit mukaan ja pääsi olemaan päivänsankarina. 

Vielä poseeraus päiväkodin portilla ennen ensimmäistä päivää

Päiväkodilla laitetaan varavaatteet laatikkoon, sadevaatteet henkarille ja hattu naulakkoon. Sen jälkeen kolmonen antaa pusun ja halin ja menee ikkunaan heiluttamaan. Sain siis äkkilähdön päiväkodilta mutta kävi kivuttomasti lapsen osalta ja oli vaikein hetki nopeasti ohi. Vartti kotoa lähtemisen jälkeen olin jo takaisin kotona. Nelonen siellä odotteli aamupalaansa. Hieman haikea olo itsellä jättää toista päiväkotiin mutta onneksi arjen kiireet veivät omat ajatukset mukanaan. 

Molempien vatsat täynnä lähdettiin töihin nelosen kanssa. Puoti auki ja nelonen katselemaan pöydälle. Siinä hetken katseltuaan hän päättikin kääntyä selältä vatsalleen. Ensimmäistä kertaa tietysti. Samalla hän sai siirron lattialle eikä pöydälle ole enää asiaa. Vauvan taitojen kehittyminen on kyllä mielenkiintoista seurattavaa ja aiheuttaa iloa ja onnea koko perheelle. 

Niin hän kääntyi ensimmäisen kerran ja pääsi jatkamaan treenejä lattialle

3/4 lasta järjestänyt siis minulle tunteiden kuohuntaa päivän aikana. Se neljäs taas toteutti oman osuutensa jo viikonloppuna. Sen seurauksena maanantai-iltana sain kuskata häntä päivystykseen. Onneksi se nyt ei osunut sentään tähän samaan päivään. Neljä lasta tarkoittaa siis, että myös tunteet tulevat neljään otteeseen. Jos joskus kakkosta odottaessa mietin, että miten rakkaus ikinä riittää enää toiselle, niin enpä tiennyt paljoa. Sanotaan, että rakkaus ei puolitu vaan tuplaantuu lasten määrän kasvaessa. Niin tapahtuu myös kaikille muille tunteille. Huolen määrä lisääntyy samaa tahtia kuin lapset eikä se helpota heidän kasvaessaan. En silti haluaisi yhtään vähempää lapsia. On tässä saatu kokea myös hyvät hetket kertaa neljä. Niitä hyviä hetkiä odotetaan ja toivotaan lisää ja toivottavasti niitä on enemmän kuin huonoja. Silti ne huonotkin kuuluvat elämään. 

Olipahan tiistai. Lisäksi vielä miehellä oli töissä yksi jännä juttu. Sen tiesin menevän hyvin niin en itse niinkään jännittänyt mutta tietysti toisen puolesta vähän aina jännittää. Mies haki kolmosen päiväkodista ja voi miten kivaa hänellä oli ollut. Ensimmäisestä päivästä jäi hänelle todella hyvä kokemus vaikka välipala olikin ollut pahaa. Itselleni jäi tämä hänen synttäripäivänsä kyllä mieleen varsin tunteikkaana päivänä. 

Päivähoidon aloittaminen

Uudenlaisen arjen opettelua tiedossa meille tänä syksynä. Isot lapset aloittavat lukion 60 kilometrin päässä kotoa ja säännöllinen koulunkäynti plus tuo kuljettava bussimatka muuttavat jo arkea aika lailla. Tämän lisäksi 3 vuotta täyttävä kolmonen on aloittamassa päivähoidon. Se herättää itsessä hyvin ristiriitaisia tunteita. 

Kävimme tällä viikolla tutustumassa päiväkotiin. Hoitopaikka sijaitsee kätevästi ihan kivenheiton päässä meidän kotoa, joten kävellen pääsee hyvin kulkemaan. Jännitys ja innostus oli käsin kosketeltavaa kun kävelimme kohti päiväkotia. Olemme kävelleet paikan ohi useasti ja aina hän on katsonut pihaa ja todennut, että siellä olisi kiva leikkiä kavereiden kanssa. No nyt päästiin pihalle ja ihan sisällekin asti. Kolmonen meni reippaasti ovesta ja laittoi lakin hänelle osoitettuun naulakkoon. Hän myös vastasi aina kun joku aikuinen kysyi häneltä jotain. Pienen sisätilakierroksen ja keskustelun jälkeen saimme mennä ulos katsomaan muita lapsia. Siinä katsellessa ja hieman pihaleluja testatessa hänellä menikin reilu puoli tuntia joutuisasti kunnes oli aika lähteä kotiin. Ensi viikolla hän menee sitten ihan yksin ilman äitiä tai isiä päiväkotiin. Saadaan sentään viedä ja hakea. Hänen innostuksensa on suuri ja hän kovasti kaipaa kavereita itselleen, sen takia hän oikeastaan nyt onkin menossa päivähoitoon. 

Vakaa ja päättäväinen askel kohti päiväkotia

Samalla mietin itse, olisiko meille kuitenkin riittänyt kerhopaikka. Tavallaan tuohon kavereiden löytymiseen olisi riittänyt mutta meilläkin kuitenkin jonkin verran hoitotarvetta on kolmoselle. Meidän hoitotarve vaihtelee viikosta ja päivästä riippuen eikä ole kerhon tavoin esim. joka tiistai klo 9-12. Tämän takia päädyimme valitsemaan päiväkodin kerhon sijaan. 

Päiväkoti on itselleni sellainen mysteeripaikka, että en oikein tiedä, miten siihen suhtautuisin. Se voisi olla romanttisesti ajateltuna lapselle ihana ja hyvä paikka, jossa oppii uusia taitoja ja luo suhteita sekä oppii toimimaan ryhmässä. Tähän ajattelumalliin kuuluu myös, että lapsi saa päiväkodissa apua aina kun sitä tarvitsee. Itse epäilen suuresti, että tämä ei ole totuus päiväkotien arjesta. 

Omissa mielikuvissani päiväkoti on liian karu paikka lapsille. Tottakai lapsi oppii parhaiten laittamaan kengät jalkaa itse kun sen joutuu joka kerta tekemään itse. Mutta on aikuisillakin päiviä, jolloin kaikki asiat eivät vain suju ja silloin apu on paikallaan. Tämä avun saanti päiväkodissa taas riippuu suuresti henkilökunnasta. Varmaan pohjimmiltaan resursseista mutta kuten kaikkialla, myös henkilöistä. 

Kovan maailman kohtaamisen lisäksi minua mietityttää päiväkodin aloittamisessa niinkin konkreettinen asia kuin päiväunet. Kolmonen ei ole nukkunut säännöllisiä päiväunia enää 1,5 vuoteen. Noin puolen tunnin unet päivällä vaikuttavat tällä hetkellä todella pahoin nukkumaan menoon. Olen kyllä tietoinen, että päivähoidon aloitus on rankka kokemus ja väsyttää eri tavalla kuin kotona oleminen ja olen varautunut siihen, että hän saattaa alkuun ainakin tarvita pienet unet. Toivoisin kuitenkin päiväkodilta vastaantuloa tässä asiassa, jos yhtälö osoittautuu mahdottomaksi. Pieni päivälepo satua kuunnellen on varmasti paikallaan, mutta jos nukkuminen pitkittää kaikki illat lähes puoleen yöhän asti kotona, olisi kohtuullista päiväkodissa huomioida tämä ja ottaa lapsi sadun jälkeen leikkimään. Saattaa olla, että tämä ongelma on vain päässäni ja kaikki tulee sujumaan hyvin, mutta silti se mietityttää. Varsinkin kun taustalla on isompien lasten kohdalta sekä huonoja että hyviä kokemuksia päiväkodeista juurikin tässä asiassa. 

Olen jo varautunut siihen, että jos kolmosen annetaan nukkua pyynnöistä huolimatta, niin hän ei sitten ole päiväkodissa kuin lounaaseen saakka. Hän on muutenkin hoidossa vain sen max 90jotain tuntia kuukaudessa niin pystymme pelaamaan hoitopäivillä/tunneilla. Tämä vaan ei oikein palvele meitä perheenä vaan tulee ehkä enemmän olemaan rasite. Olisi huomattavasti helpompaa arjen ja hoitotarpeen kannalta viedä hänet muutamana päivänä viikossa 6 tunniksi kerrallaan hoitoon eikä useana päivänä viikossa 3 tunniksi. Jos tämä on ainoa keino välttää jokailtainen huutokonsertti ja kaikkien hermojen menetys, niin sitten se tehdään näin. Kummallista vain sen takia, että päivähoidonhan on tarkoitus helpottaa perheiden arkea, ei vaikeuttaa sitä. Niin kuin näkyy, tämä aihe mietityttää minua. Ja toivottavasti täysin turhaan.

Kasvatuksellinen näkökulmakin laittaa miettimään. Totta, päiväkodissa on alan ammattilaisia. Itselleni vain ei käy järkeen, miten ammattilaiset ohjaavat tytöt leikkimään "tyttöleikkejä" ja pojat "poikaleikkejä". Miksi leikkejä pitää sukupuolittaa? Eikö jokainen voi leikkiä vain sitä, mitä haluaa ja mikä kiinnostaa? Ilman erillistä ohjausta juuri tietynlaisiin leikkeihin. En ole koskaan ikinä tätä tajunnut. En silloin kun olin lapsi enkä nyt vanhempana katsoessani lasten leikkejä. En kiellä, etteikö tytöillä voisi joukkona olla suurempi hoivavietti kuin pojilla (johon siis tämä nukkeleikki ilmeisesti perustuu) mutta kaikista löytyy yksilöitä. En näe tiettyjen leikkien tuputtamisessa sukupuolen perusteella mitään tolkkua. Tämäkin on asia, jota mietin, että voiko lasta edes laittaa päiväkotiin tuon sukupuolivouhotuksen takia. Pilataanko siellä nyt hyvin alkanut kasvatus siitä, että kaikki voivat leikkiä kaikkien kanssa ja kaikki leikit ovat kaikille. 

Korostettakoon nyt vielä sitä, että en kiellä sukupuolia enkä sukupuolten välisiä eroja. Haluan vain, että lapset saavat valita vapaasti omat mielenkiintonsa kohteet. Mielestäni on aivan turhaa ja suorastaan vahingollista sellainen puhetapa, että et sinä tyttö voi leikkiä miekalla, sehän on poikien lelu. Tottakai hän voi leikkiä ihan niin kuin se poikakin voi leikkiä sillä miekalla. Sama stereotypia toisinpäin esim. nukkeleikkien suhteen. Jokainen valitkoon omat kiinnostuksensa ilman ulkopuolista ohjausta. Tiedän myös, että aivan varmasti kolmonen tulee leikkimään päiväkodissa huomattavasti enemmän nukeilla kuin kotona. Se on sallittua ja hän saa niin halutessaan tehdä. En vain haluaisi, että häntä ohjataan sinne leikkiin vain sen takia,  että hän on tyttö. 

Nyt voisi kysyä, että miksi edes yritetään aloittaa päivähoitoa. Niinpä. Yritän kuitenkin olla järkevä ihminen ja tehdä niin kuin väitetään lapselle hyväksi olevan eli vien hänet varhaiskasvatuksen piiriin. Kuten huomata saattaa, tämä aihe herättää minussa enemmän jännitystä, pelkoa ja epäluuloa kuin konsanaan lapsessa joka on vain innoissaan menossa tutustumaan uusiin kavereihin ja saamassa lisää sisältöä päiviinsä. Voi kun meidät vanhemmatkin huomioitaisiin tässä uuden opettelussa. Jos joku kysyisi, että miltä tämä teistä tuntuu ja onko teillä jotain toiveita/kysyttävää. Muutakin siis kuin että kuinka monet vaihtovaatteet kuuluu tuoda. Tiedän vastauksen tähänkin kysymättömyyteen: resurssipula. Siksi purankin ajatukseni ja ahdistukseni tänne. Vanhemmuuteen kuuluu monenlaisia tunteita ja tilanteita. Tämä päivähoidon aloittaminen on yksi sellainen ja suurin osa vanhemmista joutuu sen jossain kohdassa kohtaamaan. Silti tuntuu juuri sillä hetkellä, että ei tämä ole lainkaan näin iso asia kenellekään muulle. 

Ensi viikolla sitten nähdään, miten äiti selviää päiväkodin aloittamisesta. Itse kolmevuotias varmasti selviää hyvin ja on innoissaan asiasta. Eiköhän se omakin pää tässä totu ajatukseen kun arki koittaa.