Suurin asia on kuitenkin tapahtunut vasta hiljattain. Juhannuksena päätimme miehen kanssa, että osoitteemme ovat jatkossa eri paikoissa. Käytännön järjestelyt aloitettiin samantien ja nyt mies on jo viikon verran asunut omassa kodissaan. Paljon on siis tehty ja paljon on vielä tekemättä. Lauantaina oli 11. hääpäivämme mutta se jää nyt viimeiseksi eikä sitä jäädä suremaan vaan mietitään vain mitä kaikkea ihanaa tähän yhteiseen aikaan on kuulunut.
Olen viimeisen viikon aikana viettänyt ensimmäiset yöt yksin omassa kodissani. Jäin asumaan yhteiseen kotiimme, joten sinänsä muutos ei ole kovin konkreettinen ainakaan ulkopuolisen silmin. Itselleni muutos sen sijaan on suuri. En ole koskaan asunut yksin. En ole koskaan päättänyt yksin, millaisia huonekaluja haluan tai miten tavarani järjestän. Vielä vuosi sitten en olisi ollut valmis näin suureen muutokseen vaan olisin uskonut elämäni loppuvan samalla hetkellä kun mies muuttaisi pois. Nyt tunne on kuitenkin aivan toisenlainen. Olen ilolla järjestänyt kaikki vaatteeni uusiksi vaatekaappiin ja vessan tavarat tilavammin hyllyille.
 |
| Porissa Suomi-Areenan tapahtumia kiertämässä esikoisen kanssa. |
On outoa, miten aiemmin niin paljon pelottanut asia onkin nyt tapahtuessaan osoittautunut helpottavaksi ja ihanaksi, suorastaan uudeksi aluksi. Tottakai ero sattuu ja on iso asia, mutta silti nyt on jotenkin helpompi hengittää. Rakastan miestäni suunnattomasti ja kummankin tahto on, että pysymme ystävinä. Ainakin toistaiseksi tämä on pitänyt ja itse ainakin teen kaikkeni, jotta välimme pysyvät jatkossakin hyvinä. En halua menettää parasta ystävääni, jonka olen tuntenut jo melkein puolet elinajastani. Melko ristiriitaisia tunteita siis. Rakastaa, mutta ei rakasta. Välittää, mutta ei välitä. Huolehtii, mutta ei huolehdi. Rakkaus on kummallista. Voi rakastaa toista paljonkin, mutta ehkä jopa vielä enemmän kun ei asu yhdessä eikä ole jatkuvasti tekemisissä. Minun on ainakin huomattavasti helpompi nyt olla ja se jo kertoo, että ratkaisu on oikea vaikkakin raskas.
Lapset ovat jatkossa viikon kerrallaan minulla ja viikon isällään. Kummallista. Niin kummallista. En ole ollut kotona niin, että lapset eivät olisi kotona ja saisin vain olla tai siivota tai lukea tai tehdä ihan mitä vain, kuin ihan muutaman kerran koko tämän reilun 13 vuoden aikana. Sen sijaan olen huolehtinut arjesta jättäen oman hyvinvointini toisarvoiseksi. Koettu talvi siis pysäytti ja antoi aikaa ja aihetta miettiä. Nyt minulla tulee olemaan joka toinen viikko aikaa vain itselleni. Voin tulla töistä suoraan kotiin tai mennä kahville ystävän kanssa. Voin siivota rauhassa ja nauttia siististä kodista, kun sitä ei ole kukaan sotkemassa. Voin lukea kirjaa ilman häiriöitä. Voin järjestää vaikka viidettä kertaa vaatteitani eikä kukaan ole ihmettelemässä.
 |
| Ihan parasta kesässä, kirjat ja riippumatto! |
Ei saa kuitenkaan käsittää väärin. Rakastan myös lapsiani yli kaiken. Minunkin on kuitenkin myönnettävä, että en ole yli-ihminen enkä kykene suoriutumaan töistäni, lasten harrastuksista ja kouluista, kotitöistä ja omista harrastuksistani. Joku kärsii tässä yhtälössä ja se joku olin minä. Ja kun minä väsyin, vaikutukset siirtyivät perheeseen. Kenenkään ei ole helppo tai mukava asua kodissa, jossa äiti on hermoromahduksen partaalla ja suuttuu mitättömistäkin asioista. Eipä tullut tämäkään oivallus suoraan itseltäni vaan sain siihen apua mieheltäni. Jonkun täytyy vaan uskaltaa sanoa, että nyt kaikki ei ole hyvin ja tämä ei toimi näin. Sen mieheni uskalsi tehdä ja olen siitä kiitollinen. Väitän, että koko perhe voi nyt paremmin kuin vielä kesän alussa.
Päätös erosta on siis tehty yhdessä ja asioista on puhuttu paljon jo ennen päätöstä ja vielä sen jälkeenkin. Vaikka ero on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi meille kummallekin, ei siitä ole vielä kylillä huudeltu. Salaisuus se ei missään nimessä ole eikä ole ollutkaan, ei vain ole ollut tarvetta alkaa sitä mainostamaan. Itse olen nyt keskittynyt aloittamaan tätä uutta elämänvaihetta ja kaikki muu on tullut siinä sivussa. Olen tosiaan siivonnut ahkerasti, järjestänyt tavaroita uudelleen, miettinyt töihin paluuta, aloittanut joululahjasukkien teon, suunnitellut seuraavaa reissua, tavannut ystäviä, lukenut kirjoja ja elänyt muutenkin niin kuin haluan. Alan siis pikkuhiljaa ehkä muistuttaa itseäni ennen sairastumista, silloin kun kaikki oli vielä hyvin eikä väsymyksestä ollut tietoakaan. Sen verran varovasti kuitenkin otan nyt, että kalenterin pyrin pitämään mahdollisimman tyhjänä koko syksyn.
Kunhan arki alkaa rullaamaan syksyn aikana, voin alkaa miettiä seuraavaa askelta. Itsensä ylittäminen ja mukavuusalueelta poistuminen voivat osoittautua hyviksi ratkaisuiksi. Kun yksi solmukohta elämästä on selvitetty, voi siirtyä seuraavan kimppuun. Liian montaa solmua ei voi ratkaista kerralla ja väliäkin pitää vähän olla, joten nyt tosiaan maltti on valttia. En halua kokea viime talven ja kevään tapaista aikaa enää koskaan. Tämä vuosi on vasta reilussa puolessa välissä, mutta silti se on muuttanut elämääni enemmän kuin 10 viime vuotta yhteensä. Mistään hinnasta en silti antaisi niitä kymmentä vuotta pois enkä takuulla kadu päivääkään tästä ajasta. Kiitos siis miehelle, jonka kanssa sain kasvaa aikuiseksi ja kasvattaa lapset isoiksi. Vanhemmuus jatkuu edelleen ja sen teemme jatkossakin yhdessä, toisiamme tukien.
 |
| Tällä hetkellä sänkyni täyttää pehmopossut ja hieman tilaavievät kissat, tässä tyylinäyte Sylviltä. |
Ja hei, mun arkeani saa seurata blogin lisäksi myös instagramissa @riikkaliedes ja snapchatissä liedes.riikka
