Olipa kerran talvi

Reilu neljä kuukautta hiljaiseloa, joten lienee pieni selitys paikoillaan. Aloitetaan vaikka siitä, miltä minusta tuntui joulun jälkeen.

Kaikki tietävät sen tunteen, kun herätyskello soi ja pitäisi nousta ja lähteä töihin tai kouluun eikä yhtään huvita. Tuntuu, että peiton korville vetäminen olisi oikeampi ratkaisu. Tämä tunne oli tuttu minullekin jo entuudestaan, mutta talven aikana sängystä nousemisesta tuli suorastaan mahdotonta. Joka ikinen aamu piti pakottaa itsensä ylös ja valmistautuminen tähän koitokseen vei välillä jopa tunteja. Toisaalta taas uni maistui paremmin kuin koskaan ennen. Aloin nukkua tuplamäärän vuorokaudessa entiseen verrattuna. Siinä kohtaa rupesi tosissaan tunnit vuorokaudesta olemaan vähissä, kun unta riitti 12-14 tuntia ja töissäkin piti käydä.

Pikkuhiljaa talven edetessä huomasin myös olevani todella laiska. En saanut yhtään mitään aikaiseksi. Ensimmäistä kertaa ikinä jäi joulun laatikkoruuat muiden äitien varaan ja talvilomareissulle lähdettiin ilman ennakkosuunnitelmia. Kaikki muukin hitusenkin vapaaehtoinen työ on jäänyt tekemättä. Velvollisuudet sain hoidettua eli työt ja luottamustehtävät eivät ole olleet retuperällä. Sen sijaan lopetin huomaamattani kaupassakäynnit, ruuanlaiton ja siivouksen omista harrastuksistani puhumattakaan. Ei ole virkkuukoukkuja, lenkkikenkiä eikä treenivaatteita kulutettu talven aikana.

Tammikuussa fyysinen vointi heikkeni huomattavasti ja silloin tällöin kauemmin jo vaivanneet oireet alkoivat olla jokapäiväisiä. Huimaus ja etova olo olivat likimain koko ajan läsnä. Lisäksi useasti särki päätä tai vatsaa, tärisi kädet, ahdisti hengitystä, sydän hakkasi liiankin tehokkaasti tai näkö pimeni. Kaikki mahdollinen ärsytti ja tekemättömät työt ahdistivat.

Tammikuun lopussa päädyin sitten miehen ja ystäväni komentamana lääkäriin. Sinnekään en olisi itse kyennyt menemään, mutta onneksi lähellä on välittäviä ihmisiä, jotka huomasivat, että kaikki ei ole kunnossa. Erinäisten selvittelyjen jälkeen sain diagnoosin ja pääsin aloittamaan lääkityksen. Syynä tähän kaikkeen olivat laiskistuneet välittäjäaineet eli masennus oli päässyt alkamaan. En siis ollutkaan tullut patalaiskaksi ja saamattomaksi vaan kaikkeen löytyi syy. Mikä helpotus diagnoosi olikaan!

Nyt on kulunut 1,5 kuukautta lääkityksen aloittamisesta ja edelleen tulee sivuoireita ja takapakkeja. Noin kerran viikossa olen ollut päivän kotona työpaikan sijaan, koska päänsärky on ollut ylitsepääsemätön ja uni on vienyt mennessään. Edistymistä on silti tapahtunut huomattavasti ja yleisesti ottaen alan mielestäni jo hieman muistuttaa ihmistä talven ajan kulkeneen varjon sijaan. Treenivaatteita en ole vielä pukenut päälleni, mutta sentään ilmoittauduin Likkojen Lenkille. Vuoden ensimmäinen käsityö on lähtenyt vauhtiin ja kotitöitäkin saan jo jonkinverran tehtyä.

Melko rankka talvi takana siis. Nyt kun alan itse ymmärtämään mitä tässä on tapahtunut, niin kaikista rankimmaksi kokemukseksi nostan sen, että ulospäin olen koko ajan näyttänyt terveeltä. Kaikki siis odottavat (ja tietysti itsekin) normaalia suoriutumista asioista, mutta kun se vain ei ole ollut mahdollista. Toipumisessakin eniten harmia itselleni ovat aiheuttaneet juuri ne ihmiset, jotka eivät ymmärrä kertomisesta huolimatta, että en ole aivan 100%:sesti oma itseni.

Ihaninta taas on ollut huomata, miten paljon välittäviä, ymmärtäviä ja ihania ihmisiä läheisyydessäni on. Mies ansaitsisi niin paljon ylistyssanoja, ettei sellaisia olekaan. Hän on joutunut ottamaan vetovastuun arjen pyörittämisestä ja lisäksi huolehtimaan minusta. Ystäväni taas on jaksanut kuunnella ja mikä tärkeintä, piristää minua joka päivä. Elämän pienistä asioista nauttiminen on aina ollut tärkeää, mutta nyt se on noussut arvoon arvaamattomaan.

Tällä hetkellä kevät näyttää valoisalta ja kesää odotan enemmän kuin koskaan ennen. Ainoa murheenkryyni tässä keväänkorvalla on kuntavaalit, joihin olin ajatellut panostaa tällä kertaa kunnolla. Ehdolla olen nytkin, mutta kampanja jää pääosin tekemättä. Omat voimavarani eivät riitä siihen, että täyttäisin kalenterini tapahtumilla vielä tässä kohtaa. Harmittaa ihan vietävästi, koska olen tykännyt luottamustoimista ja olisin todella halunnut päästä eteenpäin kuntapolitiikassa. Mutta tuleehan niitä vielä uusia vaaleja, nyt on tärkeintä saada oma terveys kuntoon.

Tällä avautumisella ei ole mitään suurempaa tarkoitusta, mutta toivoisin ihmisten enemmän ymmärtävän myös päänsisällä olevia sairauksia. Ei sairastunut voi itse niille mitään eikä mielialasairaus tarkoita automaattisesti, että olisi "hullu". Ihan järjissäni minäkin olen enkä näe mitään syytä piilotella tätä sairautta vaan ennemminkin koen, että kertominen helpottaa omaa oloani ja auttaa muita ymmärtämään paremmin. Jos on tullut vastaan useitakin ymmärtämättömiä ihmisiä, niin itse olen yllättynyt siitä, miten moni on oikeasti osannut suhtautua tähän. Enkä tarkoita sitä, että pitäisi tietää jotain mielialasairauksista tai muistakaan, koska aina voi kysyä. Kysyminen on miljoona kertaa parempi vaihtoehto kuin vaikeneminen ja asioiden olettaminen. Kiitos siis kysyjille ja kanssaeläjille! Olette rakkaita <3