Kameran väärällä puolella

Pidän kameroista ja kuvaamisesta, mutta viihdyn parhaiten kameran takana. Oikeastaan voisi sanoa, että viihdyn ainoastaan kameran takana. Kameran edessä oleminen on jotain perin juurin hirveää. Siinä kohdassa, kun pitäisi näyttää rennolta ja hymyillä kauniisti kameralle, jalat ovatkin kummallisesti, kädet eivät löydä paikkaa ja suu kääntyy ihmeelliseen virnistykseen.

On aikoja (jopa vuosia!) jolloin minusta ei ole saanut yhden yhtäkään kuvaa ja se pakollinen koulukuva (rippikuvasta puhumattakaan) on suorastaan pelottavan näköinen kun kameran edessä oleminen ei ole ollut ollenkaan mukavaa.  Seiskaluokan ja ylioppilastodistuksen välissä minua ei juurikaan nähty kameran etupuolella. Sen jälkeenkin se on ollut hyvin satunnaista ja hymy on ollut tiukassa.

Voi sitä tuskaa 2012 vuoden syksyllä kun piti käydä ottamassa vaalikuva. Ja vaalikuvalla tarkoitan todellakin vain yhtä kuvaa, enempään en kyennyt. Tämä kuva oli siis se pakollinen pärstäkuva, joka tuli jokaiseen vaalimainokseen. Juuri passikuvaa parempaan en silloinkaan pystynyt. Kaikista surkeista otoksista, joita minusta on olemassa (ne muutamat mitä nyt edes on) tämä nimenomainen vaalikuva on jäänyt harmittamaan minua. Rippikuvassa saakin angstata, sehän kuuluu vain siihen ikään. Ylioppilas- ja hääkuvissa sentään hiukan jo ujosti hymyilen, mutta se menköön vielä nuoruuden piikkiin sekin. Vaalikuvassa sen sijaan olisi pitänyt näyttää suorastaan säkenöivältä, mutta kun ei niin ei. Eipä sitä enää kannata harmitella, tämä kuva jääköön opiksi ja painukoon unholaan.

Viimeisen vuoden ajan olen yrittänyt olla välillä kuvattavanakin, mutta kovin hyvin se ei vain suju. En osaa rentoutua kameran edessä ja se näkyy kuvista. Kädet ja jalat ovat vain tiellä ja hymyä saa hakea väkisin, jolloin lopputulos muistuttaa irvistämistä. Jokin aika sitten olin toimittajan haastateltavana ja tämä varsinainen haastatteluosuus sujui hyvin. Sen jälkeen alkoikin painajainen kun piti saada muutama kuva lehtijutun kaveriksi. Kuvaustuskissani tulin ajatelleeksi, että pitäisi päästä jonnekin poseerauskurssille. Niin typeränä ja turhanpäiväisenä kuin olenkin tuollaista opettelua pitänyt, nyt tuli sellainen olo, että sekin voisi oikeasti olla hyödyllistä. Jospa se jotenkin helpottaisi omaa tuskaani kameran edessä ollessa. En todellakaan pyri ammattimalliksi tai sinnepäinkään, mutta jos nyt joskus tarvittaessa onnistuisin olemaan ihmisen näköinen valokuvissa, niin sekin olisi jo plussaa.