Lapsen teini-ikä ja asiat joista ei puhuta

Aikamoista tunteiden vuoristorataa ollut tässä viimeiset reilut pari vuotta. On ollut henkisiä ja fyysisiä haasteita ihan riittämiin. Onneksi tällä hetkellä tulevaisuus näyttäytyy hyvinkin valoisana ja vanhat varjot alkavat olla vain haaleita aavistuksia. Ynnäilen jossain kohtaa yhteen mitä kaikkea tässä on ehtinyt tapahtua mutta nyt keskityn vain yhteen arkeamme muuttaneeseen asiaan.

Esikoinen aloitti syksyllä 2017 yläasteen ja alku sujui todella hyvin. Haasteet ilmenivät syksyn vaihtuessa talveksi ja apua haettiin monesta paikasta. Yhdessä koulun ja terveydenhuollon kanssa saatiin kevät sujumaan jotenkuten. Oman luokan mukana tunneilla neiti ei käynyt vaan hän suoritti koulua parkissa. Ongelmien taustoja en ala avaamaan, koska ne eivät ole minun omia asioitani vaan lapseni. Tuosta talvesta vaan alkoi niin mahdottoman hankala ajanjakso, että en olisi ikinä osannut kuvitella sellaista.

Teini-iästä tottakai on paljonkin tietoa ja opastusta saatavilla, mutta mitä sitten, jos mikään ei mene niin kuin oppaissa sanotaan? Rajoja ja rakkautta toitotetaan kaikkialla. Jos rajat on tehty vain ja ainoastaan rikottaviksi ja mitä enemmän niitä on, niin sitä enemmän niitä rikotaan? Entä jos rajat aiheuttavat sen, että lapsi lähtee kotoa ja laittaa puhelimen pois päältä? Jos lasta ei vain saa aamulla hereille, niin miten viet hänet kouluun ja huolehdit oppivelvollisuuden suorittamisesta?

Olen saanut miljoona ohjetta ja tietävää vastausta, mutta mikään ei tehonnut. Pienen lapsen voi ottaa uhmakohtauksen iskiessä kainaloon ja viedä vaikka yöpuku päällä päiväkotiin, mutta aikuisen kokoisen lapsen kohdalla se ei enää käy päinsä. Rajojen asettaminen on hyvä keino niin kauan kuin se toimii. Siinä kohdassa kun "millään ei ole mitään väliä", tämäkin menettää merkityksensä.

Entä sitten hienosti kutsuttu moniammatillinen yhteistyö? Sitäkin pääsimme kokeilemaan useampaan kertaan. Systeemi sinällään on hieno mutta meidän kohdalla toimivuus kaatui siihen, että minkäänlaista yhteistyötä muiden asianosaisten vanhempien kanssa ei voida tehdä. Pelkät ammattilaiset eivät voi keskenään ratkaista ongelmia, jos ne ovat lähtöisin nuorten keskinäisistä asioista. Itse jäin kaipaamaan perinteistä pöydän ääreen istumista asiaan kuuluvien nuorten, heidän vanhempiensa ja ammattilaisten kanssa. Salassapitovelvollisuudet estivät kuitenkin tämän yhteistyön.

Kesä sujui hyvin ja syksystä odotimme jo parempaa. Lapsi pääsi joustavan perusopetuksen luokalle ja sai kaipaamaansa opetusta ja asioiden tekemistä käytännössä. Taas alku sujui hyvin mutta ennen syyslomaa ongelmat olivat jo ehtineet kertyä uudelleen. Ennen joulua tuli useampi nelosvaroitus ja poissaoloja oli noin miljoona tuntia. Likka sai hoidettua liikuntaa lukuunottamatta varoitukset pois ja yläasteen puoliväli oli plakkarissa.

On uskomattoman raskasta olla itse töissä ja yrittää keskittyä työntekoon kun ei tiedä, onko lapsi koulussa, kotona vai missä. Ikinä ei tiedä mihin aikaan ja miten lapsi tulee illalla kotiin vai saako hänet hakea päivystyksestä, kaverilta, kaupungilta vai mistä. Tottakai väliin mahtui valtavasti hyviä hetkiä mutta ehkä juuri se teki ajasta vieläkin vaikeampaa kun molempia oli tasaisesti. Koen itse, että olisi ollut helpompi suhtautua asioihin, jos koko aika olisi ollut vain yhtä kauheaa taistelua.

En löytänyt mistään vastauksia, miten tilanteessa olisi kuulunut toimia. Sekä netti että ammattilaiset olivat neuvottomia. Ainoa ohje oli, että koittakaa nyt vain jotenkin selvitä ja koulussa pitäisi käydä. Keskity siinä sitten työntekoon ja kouluun kun joka ikinen aamu alkaa taistelulla, kesken työpäivän saa lähteä käymään kotona tai koulussa, joka viikko on palaveria lapsen asioista eri tahojen kanssa ja iltaisin saa miettiä mistä ja miten lapsi tulee kotiin. Pakottaa ei voi eikä saa mutta silti vanhempien tehtävä on huolehtia, että oppivelvollisuus tulee suoritettua. Kyllä oli syksyllä avuton olo. Ei tällaisesta kerrottu yhdessäkään teini-ikää käsittelevässä ohjeessa.

Yhden rankemman sattumuksen jälkeen tyttö meni isälleen viikoksi Tampereen lähettyville. Sen aikana alkoi ajatus kypsyä ja hän itse ehdotti, että muuttaisi kokonaan isän luokse. Asiat etenivät nopeasti muutamassa viikossa käytännön asiat oli hoidettu. Joululoman jälkeen tyttö aloitti uudessa koulussa aivan uudella paikkakunnalla.

Kyllähän sitä vanhemmaksi ryhtyessään tietää, että jonain päivänä lapsi muuttaa pois yhteisestä kodista. Omalle kohdalleni tämä vain tuli äkkiä ja aavistamatta, huomattavasti aikaisemmin kuin mitä olin kuvitellut. Kun ajatukseen jotenkin ehti tottua, niin käytännön asiat jo tapahtuivat. Arki tuntui aluksi todella kummalliselta. Vielä melkein kolmen kuukauden jälkeenkin sen huomaa, että ei ole ihan tottunut tilanteeseen.

Huomattavasti asiaa helpottava seikka on, että tyttö on pärjännyt uudessa koulussaan suorastaan loistavasti. Hän hyppäsi normaaliin luokkaan ja on saanut muut kiinni, vaikka ei ole käynyt koulua oikeastaan lainkaan viimeiseen vuoteen. Koearvosanat, Wilman tuntimerkinnät ja palautteet opettajalta ovat mahtavaa luettavaa. Uusia ystäviä on löytynyt ja tulevaisuuden suunnitelmiakin alkaa olemaan. Miten sanoinkuvaamattoman onnellinen ja ylpeä olenkaan!

Meidän kohdallamme asia ratkesi näin ja toivottavasti tulevaisuudessa vältytään entisiltä ongelmilta. Kaikkien kohdalla tämäkään ei ole mahdollista ja sen takia haluaisinkin, että teini-iän suuremmistakin ongelmista puhuttaisiin avoimesti. Niihin pitäisi myös löytää keinoja puuttua ja auttaa koko perhettä. Teini-ikä on juuri se vaikea ja haastava hetki elämässä ja silloin apua pitäisi olla saatavilla nopeasti ja ilman valtavaa oma-aloitteisuutta. Me pääsimme ammattilaisten autettaviksi vain muutamassa kuukaudessa mutta sekin on täysin tytön oman aktiivisuuden tuloksia. Miten mahdoton tilanne olisikaan ollut, jos tyttö itse olisi ollut vastahakoinen avun hakemiseen ja saamiseen. Siltikin minua jäi ärsyttämään se voimattomuus, joka viranomaistahoja vaivaa tällaisissa asioissa. Parannettavaa on ja paljon, sillä lapsista ja nuorista on pidettävä huolta koko yhteiskunnan toimesta.